80-luvulla ja ennen sitä lasten piiskaaminen oli yleistä, vaikka Suomessa piiskaaminen kiellettiin lailla vuonna 1984. Minuakin piiskattiin lapsena. Ei montaa kertaa – muistaakseni – mutta riittävän monta kertaa, että pelko lyömisestä istutettiin minuun. Jatkuva pelko lyömisestä oli rinnastettavissa lyömiseen: ne vaikuttivat minuun samalla tavalla.
Kun olen ajatellut omia lapsuudenkokemuksiani 80-luvulla, minun on ollut helppo ajatella, että piiskaaminen oli silloin yleistä. Se kuului ajankuvaan ja sitä tehtiin muissakin perheissä. Itse asiassa en ole pitänyt vuosikymmeniin piiskaamiskokemusta kovinkaan ihmeellisenä tai merkittävänä tapahtumana, joskaan en voisi kuvitella, että sama tapa olisi vaihtoehto nykypäivänä. Jonkin yleiseksi ajatteleminen on näkemykseni mukaan suoja itse kokemusta kohtaan: minun ei tarvitse käsitellä sitä, koska muutkin kokivat samaa.
Se ei ole totta.
Se, että jokin toiminta oli yleistä tai kollektiivisesti hiljaa hyväksyttyä, ei tarkoita, etteikö se jättäisi jälkiä. Tutkimusten mukaan piiskatuilla lapsilla on aikuisena enemmän mielenterveyshäiriöitä ja taipumusta epäsosiaaliseen käyttäytymiseen. Ja nuo piiskatut lapset ovat nyt aikuisia. Me olemme noita aikuisia.
Näin piiskaaminen on vaikuttanut minuun:
En muista, että minua olisi lapsena piiskattu montaa kertaa. Tiedän silti, miltä vyöllä ja risuilla lyöminen lapsen pehmeällä iholla tuntuvat. Kun on tullut kerran lyödyksi – ilman kykyä puolustautua – niiden ihmisten toimesta, joiden kuuluisi vaalia lapsen turvankokemusta tässä maailmassa, oppii, että minä en ole turvassa. Koskaan. Missään.
Piiskaaminen liittyi varmasti johonkin tekoon, jonka olin tehnyt – tai joka minun epäiltiin tehneen. (Minulla on muistikuva, että minua lyötiin myös teoista, joita en ollut tehnyt.) Mutta jos ajattelemme lasta, joka opettelee elämään tässä maailmassa, kaikille sattuu myös virheitä. Lapsella ei ole vielä paljonkaan kokemusta ja tietoa siitä, mikä on oikein tai hyväksi. Ainakin minä olin kiltti lapsi: en minä halunnut ehdointahdoin tehdä mitään väärää. Mutta koska olin lapsi ja harjoittelin, niinkin saattoi käydä.
Mitä käy lapselle, joka on harjoitellut ihmisenä olemista ja tekojensa kautta ylittänyt rajat, ja sitten häntä lyödään sen seurauksena? Tutkimusten mukaan lyömisellä ei koskaan, minään aikoina, ole ollut positiivisia vaikutuksia lapseen. Mutta vaikutus oli ainakin minulla se, että aloin pelätä epäonnistumisia.
Kun pelkäsin epäonnistumisia niin valtavasti, aloin piilottaa kaikkea mahdollista itsessäni varmuuden vuoksi – enhän voinut olla varma, mikä johtaisi lyönteihin: piilottelin tekojani, ajatuksiani, tunteitani. Tulin siinä todella hyväksi. Ja lopulta olisin kai piilottanut itseni kokonaan, jos se olisi mahdollista. Myös itseltäni. Oli turvallisempaa tehdä itsensä näkymättömäksi, ettei vahingossa tekisi tai olisi mitään väärää ja joutuisi ottamaan vastaan risuilla tai vyöllä lyömistä pyllylle. Jos vain onnistuisin piilottamaan kaiken, ihan kaiken minussa, voisin olla turvassa.
En minä ymmärtänyt lapsena, että rangaistus kohdistui tekoihini. Kun lasta lyödään kehoon, joka on lapsen olemassaolon konkreettisin ilmentymä, rangaistus kohdistuu suoraan olemassaoloon: minä olen väärä, vääränlainen. Minulle voitiin sanoa, että saan rangaistuksen tekojeni vuoksi, mutta ei se tarkoittanut lapselle mitään, kun lyönti kohdistui konkreettisesti olemassaoloon. Kokemus ja sen tulkinta menee sanojen edelle. Varsinkin, jos se kohdistuu hengissäsäilymisen mekanismiin.
Mitä tapahtuu lapselle, joka jo pienestä pitäen yrittää väistellä lyöntejä ja olla näkymätön itselleen ja muille? Hän menettää kontaktinsa omiin kokemuksiin: ajatuksiin ja tunteisiin. Kun menettää kontaktinsa itseensä, on vaikea muodostaa myöskään tasapainoisia ihmissuhteita muihin. Taustalla on unohdettu, hiljainen pelko, että jos näytän, kuka todella olen, tulen lyödyksi.
Tällä hetkellä työelämässä ja parisuhteissa on paljon aikuisia, joilla on ollut hyvä ja onnellinen lapsuus mutta joita on lapsena piiskattu. Lyömisen vaikutukset voivat olla yksi suuri syy siihen, miksi sosiaaliset suhteet ovat mutkalla ja miksi mentaaliset ongelmat ovat lisääntyneet nykyaikuisilla. Jos piiskaamisesta ei ole kokemusta itsellä, voi miettiä, miten se on vaikuttanut siihen aikuiseen, joka ei osaa sanoittaa omia tunteitaan tai pakenee jatkuvasti tunneyhteydestä.
Lyönneillä on aina jälki myös ihmisyydessä riippumatta siitä, ymmärremmekö ajankuvaa tai vanhempiemme reaktioita. Ymmärrys ei poista vaikutusta sinuun. Sinun tehtäväsi on selvittää, millaisia näkymättömiä jälkiä sinun psyykeeseesi on jäänyt ja millaiselle mutkalle ne ovat selviytymiskeinosi saaneet. Kun minä oivalsin piiskaaminen vaikutukset siihen, että tässä hetkessä pelkään epäonnistua, häpeän itseäsi ja pelkään tulla nähdyksi ajatuksineni ja tunteideni, minusta tuntui kuin olisin vapautunut jostain painavasta taakasta. Yhtäkkiä hengitys kulki ja paine kehossa katosi. En olekaan vääränlainen. Voinkin olla arvokas – itselleni ja muille. Minulle onkin olemassa paikka tässä maailmassa, eikä se enää ole piilopaikka. En ole syntynyt tällaiseksi, elämä muokkasi minut tällaiseksi, ja siksi elämä voi muokata minut myös sellaiseksi, joka oikeasti olen.
