Jokainen, joka on joutunut pitämään palasiansa kasassa liian pitkään, tietää, miten helpottavaa on, kun voi viimein turvallisesti hellittää ja antaa kaiken murtua. Tuo hetki on yleensä silloin, kun joku muu voi pidellä hellästi pirstaleita puolestasi, auttaa sinua keräämään kappaleesi kaikessa rauhassa ja rakkaudessa.
Särkyminen on helpompaa silloin, kun et ole yksin. Kun kaikki ei ole sinun hartioillasi, on mahdollista luottaa, että elämä kantaa silloinkin, kun et itse pysty.
Ihmiselle, joka on tottunut olemaan aina vahva, voi särkyminen olla myös pelottava asia. Kuka olen, jos annan itseni murtua? Vaikka olkapää olisi tarjolla, voi siihen olla vaikea nojata.
Tai ehkä sinä olet huomaamattasi kaikille se olkapää, jota itse niin kovasti kaipaisit.
Haluaisin ajatella, että apua on aina saatavilla. Haluaisin uskoa, että kenenkään ei tarvitsisi pärjätä yksin. Todellisuudessa apu ja tarve eivät aina kohtaa.
Joskus ainut ihminen, jonka seurassa uskallat olla pieni ja palasina olet sinä itse. Myös se voi olla paranemisen alku. Kun uskaltaa kohdata itsensä ja pitää kipua sylissään, jotakin lämmintä sisällä liikahtaa. Toivo, että tämän kaiken voi vielä jonakin päivänä jakaa.
Lisää lohdullisia runoja löydät kirjasta Kiitos että rakastat minua silti:
