Väitän, että suurin osa meistä on läheisriippuvaisia / toipumismatkalla. Kulttuuriamme leimaa rakenteellinen arvottomuus: riittämättömyyden, huonouden, arvottomuuden, häpeän ja rakkauden eteen ponnistelemisen kokemukset ovat aivan kollektiivisia. Meillä on yleistä turvattomuutta ja tunneyhteyden puutetta, eikä se ole kenenkään syytä. Yksi tekijä siinä on sotien myötä meitä kollektiivisesti traumatisoinut lähihistoriamme, jonka vaikutuksia elämme sisäisyyksissämme yhä.
Ytimekkyydessään: läheisriippuvuus tarkoittaa mm. aikuisuuteen asti jatkuvaa uskomusta siitä, että omat tunteet ja tarpeet ovat toissijaisia, ja että ne voivat täyttyä vain ulkoisen / toisen kautta. Läheisriippuvuus syntyy, kun normaali riippuvuus on jollakin tapaa uhattuna varhaisissa vaiheissamme ja elämämme kaarella: emme ole täysin voineet luottaa ehdottomaan turvaan, hoivaan ja rakkaudellisuuteen kehitysvaiheissamme.
Jotta voi erillistyä, tarvitaan turvallista kiintymystä. Sen syntymiseen tarvitaan sitä, että hoivaajilla / aikuisilla itsellään on riittävästi turvaa ja sydämen luottamusta siihen, että kaikki on ihan okei. Sukupolvelta toiselle periytyneiden sotatraumojen ja turvattomuuden myötä aika monella ei tätä tunnelmaa ole ollut, vaan turvattomuuden, arvottomuuden, häpeän ja riittämättömyyden alitajuisia kokemuksia. Jotenkin on pitänyt nitkutella, mutta erityisen sydänaukisesti ei silloin ole voitu pyyhältää.
Jos kiintymyksemme muotoutuu turvattomaksi, on vaikeaa uskoa olevansa tarpeidensa täyttymisen arvoinen. Alkaa alitajuisesti luulla, että pitää vääntyä mutkalle ja vedellä läpi temppuradoista saadakseen mitä tarvitsee: turvaa, hoivaa, nähdyksi ja kuulluksi tulemista, rakkaudellisuutta. Siten syntyvät erilaiset selviytymis- ja puolustuskeinot, esimerkiksi suorittaminen, yksinpärjääminen, ”tarvitsemattomuus”, miellyttäminen, kontrolloiminen, itsen sivuuttaminen, vetäytyminen, rajattomuus ja erilaiset tavat väistää omia tunteita.
Ja vaikka emme olisi nuoruudessamme erillistyneet ja oppineet sisäsyntyistä arvoamme, rakkaudellisuutta itsemme kanssa ja luottamusta siihen että olemme rakastettavia juuri näin, voimme oppia tätä aikuisenakin. Myös aikuisuudessa on mahdollista kokea turvallisen kiintymisen eheyttävää pöhinää läheisten / turvallisen auttajan / oman sisäisen turvan ja itsearvostuksen syvenemisen myötä.
Tarpeet pysyvät meissä aina. Voimme kasvaa ihanan terveen erillisiksi, iloisiksi ja hyvinvoiviksi – ja silti tarvitsemme toisiamme. Se on ihmisyyden perushommaa.
Läheisriippuvuuden vastakohta on aito läheisyys ja rakkaudellisuus. Se ei tarkoita, ettemme enää tarvitse mitään – päin vastoin, ihmisyyteen kuuluu tarvitsevuus, mutta se voi olla myös erillistä, vähemmän toisista riippuvaista ja enemmän tasapainoisella tavalla toisiin liittyvää. Silloin se perustuu syvenevään rakkaudellisuuteen ja pikku hiljaa sen oppimiseen, että olen rakastettava ja ihana ja saan olla kokonainen oma pörhelöni, eikä mun tarvitse jahdata rakkautta, turvaa, hoivaa ja nähdyksi tai kuulluksi tulemista. Siinä auttaa läheisyyden opettelu itsemme kanssa. Sisäisen turvan, hoivaavuuden, tunne- ja tarveyhteyden löytäminen – ja siinä tarvitaan toisia!
Itseään alkaakin löytää voimaantuneempana: enemmän totuudellisena, vähemmän rajattomana, rehellisempänä ja vastuullisempana omasta kommunikaatiostaan, uskalluksena tuoda omaa säröistä haavoittuvuuttaan ja vaikeitakin tunteitaan esiin ja ilmaista toiveitaan ja tarpeitaan. Se ei tarkoita yksin pärjäämistä ja tarvitsemattomuutta, eikä varsinkaan mitään täydellistä eheyttä tai taas jotain suoritusta. Vaan kypsymistä, kasvureissua, sydämen avautumista.
Ja se on kenties koko elämän mittainen reissu, tutkimusmatka.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
