Espanjassa asuessani, kaduilla iloista puheenpulputusta ja kovaäänistä naurua kuunnellessani mietin, että ihan kuin ilo olisi suomalaisille jonkinlaista luksusta, ylimääräinen bonus. Ensin pitää selvitä kiireestä, stressistä ja huolista, ennen kuin voi tuntea iloa – ”ei tässä nyt ole aikaa iloitsemiseen”. Ja silti olen satavarma, että juuri iloa moni kaipaa elämäänsä.
Aloin pohtia ilon anatomiaa. Onko se nauramista? Tai onnellisuutta? Täytyykö iloa etsiä vai tuleeko se luonnostaan? Mistä ilo löytyy?
Kysyin myös Instagram-seuraajiltani, mitä ilo heille tarkoittaa. Vastaukset olivat hyvin erilaisia: yhden mielestä ilo syntyy yhteydestä läheisten kanssa ja yhteisestä huumorista, johon riittää jopa katse.
Iloa saa siitä, että parisuhde tai muut ihmissuhteet voivat hyvin. Lapset ja eläimet tuovat iloa elämään.
Iloa voi tuntea myös yksin pienissä läsnäolon hetkissä, kun huomaa ympärillään kauneuden ja pysähtyy sen äärelle. Ilon hetkellä kaikki muu unohtuu.
Iloa tuovat tunnelmallinen musiikki, kynttilät, kukat ja tuoksut.
Minulle itselleni ilo on ollut elämää ylläpitävä voima ja selviytymiskeino, joka on tullut tosi syvältä silloinkin, kun olen tuntenut muuten olevani aivan pimeässä. Siksi olen vaalinut iloa kaikin keinoin ja etsinyt edes ilon läikähdyksiä valaisemaan pimeää. Jo ne läikähdykset ovat olleet terapeuttisia hetkiä.
Trampoliinista apua suruun
Ilo ei mielestäni tarkoita sitä, että pitäisi olla valmiiksi hyvällä tuulella tai aina iloinen. Tai että asioiden pitäisi olla ensin hyvin, ennen kuin voi tuntea iloa. Eivät asiat Espanjassakaan olleet ikinä täydellisesti – päinvastoin! – mutta se ei estänyt ihmisiä olemasta iloisia.
Itse en ole mitenkään erityisen riehakkaan iloinen ihminen. Olen toisinaan hauska ja hassu, sekä helposti innostuva, mutta myös helposti masentuva. Otan raskaasti monet sellaisetkin asiat, joita muut eivät ota. Jos en hakisi iloa etenkin pimeinä, harmaina ja synkkinä päivinä ja vuodenaikoina, vaan antaisin itseni vajota melankoliaan, vajoaisin todella syvälle. Ja olen käynyt todella syvällä. Juuri silloin alan tietoisesti hakea iloa elämääni.
Joskus tuntuukin, että itku ja nauru ovat lähellä toisiaan. Kun ensimmäinen koirani kuoli, mikä oli minulle todella musertavaa, ilmoittauduin sirkuskouluun. Tiesin, etten olisi saanut itseäni ulos pimeyteen ilman jotain todella innostavaa syytä. Pomppiessani trampoliinilla, roikkuessani trapetsilla ja heittäessäni puolivoltteja minä siis surin koiraani.
Saan myös väreistä aivan mielettömän paljon iloa. Kun suomalaiset normaalisti syksyn ja talven tullen alkavat pukeutua mustaan ja harmaaseen, minä pidän edelleen kiinni voimakkaista väreistäni. Olen ympäröinyt itseni etenkin punaisella, lilalla, fuksialla ja keltaisella, koska juuri silloin, kun ulkona on harmaata, värejä tarvitsee eniten.
Huumorilla hereille
Olin ensimmäisen kerran masentunut lukioiässä. Tuntui, etten ollut hymyillyt varmaan kahteen vuoteen, kun satuin katsomaan jonkin jakson I love Lucy -show’ta telkkarista. Muistan nauraneeni ääneen oikein antaumuksella ja tunteneeni, miten olin herännyt eloon. En ikinä unohda sitä fiilistä. Olen sen jälkeenkin ollut komedioiden ja komiikan suurkuluttaja. Viihteellä voi olla mullistava merkitys.
Viime talvena voimani olivat jälleen loppu. Kun voimat hieman palasivat, ilmoittauduin stand up -kurssille. Siellä käänsin näkökulmia ympäri ja katsoin itseäni humoristisesta vinkkelistä. Samoihin aikoihin aloin tehdä myös hauskoja Tiktokkeja. Minulla ei ollut mitään sen korkeampia tavoitteita, kuin saada sinä päivänä meikattua ja ehkä vähän hihitettyä itselleni. Se oli minun mielenterveysprojektini.
Siispä minun iloni tulee syvältä. Se tulee vastakohdista. Ilo tuo minulle innostusta ja naurua. Ilossa on myös jotain todella koskettavaa – siksi en yleensä itkekään surusta, vaan ilosta. Itken esimerkiksi, jos kuulen iloista musiikkia, kuten salsaa. Itken, jos joku sanoo jotain kaunista tai tekee jollekin toiselle jotain suoraan sydämestä, vilpittömästi. Mistä se kertoo? Ainakin ilon kaipauksesta.
