Silmät ovat sielun peili,
sanotaan.
Toverini,
kun katson silmiisi,
en tiedä,
kumpi on mennyt rikki:
sielu vai peili.
Mikä on mennyt niin rikki,
että katsot maailmaa
ja haluat nähdä täällä
sen rikkinäisyyden,
joka sinussa on.
Me kaikki emme ole rikki,
eikä meitä kaikkia voi rikkoa.
Meidät sitoo yhteen sielujen
kudelma, jonka solmut kiinnitetään
yhteen syntymässä.
Elämän aamussa.
Sinä hetkenä,
kun rääkäisy tekee selväksi maailmalle,
että sielu on asettunut elämään.
Toverini,
ei sinua rikkonut elämän aamu.
Eikä sinulle jätetty antamatta solmua.
Sinäkin rääkäisit,
ja sinutkin otettiin vastaan.
Ja sinut otettiin vastaan ehkä siksi,
että minun vaarini jätti ampumatta
ja mummoni pelasti nälkäkuolemalta.
Ehkä sinun isäsi. Ehkä sinun äitisi.
Sinä rääkäisit,
koska maailmassa oli
enemmän rakkautta
kuin rikkinäisyyttä.
Enemmän välittämistä
kuin rajoja.
Toverini,
älä unohda,
että et saa rikki sellaista,
joka on syntyjään yhtenäistä,
hyvää, kaunista, ikuista.
©️Sanna Wikström
