Yleensä tunnen jo hiljaa sisälläni, kun muutos alkaa kyteä ja pikkuhiljaa kasvaa. Se pyytää minua siirtymään ja minä en haluaisi suostua. Haluaisin jäädä. Haluaisin jäädä sinne, missä olen, mutta sydämeni on jo muualla. Lopulta vain siirrän kehoni sinne, minne sydämeni on jo mennyt.
Olisi ihana ajatella, että jossain olisi jokin turvapaikka, jonne voisin jäädä uinumaan suojaisaan kehtoon. Mutta vaikuttaa siltä, että joka päivä herään uudestaan maailman suuruuteen, elämän ihmeellisyyteen ja kaiken epävarmuuteen. Kotini on suuri tuntematon.
En voi pakottaa juuriani jonnekin, missä mitään ei voi kasvaa. Mutta onko osa meistä enemmän kulkijoita ja toiset juurevampia? Vai onko ihmisellä kyky molempaan? Kyky kulkea silloin, kun on kuljettava. Ja kyky levähtää, kun on aika pysähtyä. Onko elämä päättymätöntä matkantekoa?
Mistä sitten tietää, että on aika lähteä matkaan? Varsinkin silloin, kun ympärillä kohisee ja pauhaa, on kiire, eikä enää kuule omaa sisintään, aistit saattavat turtua hetkeksi. Ei enää ihan tunnista, missä omat ääriviivani kulkevat ja mistä muut alkavat. Mutta jokin minussa tietää aina. Jokin tietää sen, miten asiat oikeasti ovat ja mikä minulle on totta. Ja vaikka minulle kerrottaisiin muuta, se ei muuta sisäistä ohjaustani.
Joskus taas käy niin, että muodostamme itse vankilan, jonne jäämme odottamaan vapautusta, vaikka tosiasiassa olemme vapaita joka päivä. Jokin ajatus tai mielipide saattaa kahlita jonnekin ja aiheuttaa painostavan tunteen siitä, että enää ei voi muuttaa mieltään tai vaihtaa suuntaa.
Paitsi että voi. Joka hetki. Niin kuin hengitys, elämänkin rytmi on virtaava. Jokaisena päivänä voin virrata muutokseen. Olen mieluummin hukassa kuin väärässä paikassa.
Vaikka elämässä on hyvä osata joustaa ja taipua, en voi koskaan joustaa ja taipua niin paljon, että hylkäisin itseni. En voi hylätä sitä, kuka olen, vaikka minut haluttaisiin mieluummin jonakin muuna. Jos saisimme kukoistaa juuri sellaisina kuin olemme ja rakastaisimme toisiamme sellaisina kuin todella olemme, maailma olisi parempi paikka.
Mutta ehkäpä juuri tällä matkalla, jossa saamme muuttua ja kasvaa, voimme tehdä itsestämme ja toisistamme vähän parempia, aina pikkuisen kerrallaan.
Sydämellä, Maaria
Kuva: Pexels.com
Psst. Voit seurata minua Instagramissa ja kertoa, mitä ajatuksia kirjoitus herätti.
