Lapsena sain kuulla olevani yliherkkä arkajalka ja uskoin sen itsekin – Miten päästä irti leimoista, joita meihin on lyöty?

Harri-Pekka Pietikäinen pohtii elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire.fi-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa(Johnny Kniga, 2020). Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa Luolatarinoita (Docendo, 2022), jossa luolia lähestytään myyttien ja tarinoiden sekä omien pelkojen kohtaamisen kautta.


”Kun uskaltaa, menettää jalansijan hetkeksi.

Kun ei uskalla, menettää itsensä. ” – Søren Aabye Kierkegaard

Olen melkoinen pelkuri, todellinen arkajalka. Jo lapsena minulle kerrottiin, että olen “niin kauhean herkkä”. Myös muita nimityksiä käytettiin. Uskoin kaiken, tulivathan ne jopa omien vanhempieni suusta, joten miksi ei.

Tankkasin Tappajahai-elokuvia liian nuorena, jonka seurauksena aloin karsastaa tummaa järvivettä ja uima-altaiden syviä päätyjä. Isäni ja äitini mielestä se oli huvittavaa. Tarinat siitä, kuinka pelkäsin perheen yhteisillä lomamatkoilla hotellin uima-altaassa ollutta “haita” kulkivat illalliskeskusteluissa vielä aikuisiälläkin. Herkkyyteni oli viihdettä.

Koulussa olin helppo pilkan kohde. Olinhan oppinut roolini herkkänä poikana, joten käperryin kuoreeni ja otin tarvittavat iskut vastaan. Tönimiset ja tölvimiset olivat enemmän henkisiä kuin fyysisiä. Ei silti käynyt mielessäkään, että olisin noussut vastaan, koska en ollut tietoinen omasta arvostani, saati voimastani. Olin oppinut olevani herkkä ja arka.

Saunanlauteilla isä yritti karaista ja opastaa “mikset sä anna niille kiusaajille köniin”.

Niin, miksiköhän en?

Muiden tarinoita on helppo alkaa uskoa totena

Valtaosa ihmisistä kokee elämässään jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta, niin myös minäkin. Muistan olleeni se hieman muita erilaisempi lapsi, jonka tempaukset synnyttivät huomiota.

“Muistatteko kun Harri-Pekka kävi pilkillä pihakentän jäällä? Entä sen kun hän pysäytteli autoja maantiellä poliisiksi pukeutuneena?”

Muutaman tuhannen asukkaan paikkakunnalla luovuus synnyttää maineen, joka on kuin leima. Se lyödään niin syvälle, ettei jälki irtoa kokonaan koskaan.

Läpi lapsuuden ja nuoruuden muut ihmiset kertoivat niin hanakasti tarinaa minusta itsestäni, tulkintaa siitä millainen olen, että aloin myös itse uskoa. Kun lopetin oman asepalvelukseni kesken, olin erään sukulaisen mielestä “luuseri”. Kun taas erosin jälleen yhdestä parisuhteesta, vaihdoin kuulemma “naisia kuin rättiä”. Mitä ikinä elämässäni tapahtuikaan, oli aina jollain muulla siihen valmiina selitys, miksi.

Totuin tähän ja annoin itselleni luvan, jopa velvollisuuden pohtia ja analysoida myös muita ihmisiä. Mitä läheisempi ihminen, sitä armottomampi tulkinta. Luonnollisesti koin kertomani tarinan olevan yhtä totuuden kanssa, joka jostain syystä ei auennut tarinan kohteelle itselleen.

Lukemattomat kerrat työpalavereissa pohdin, kunpa tuo toinen vain näkisi itsensä ulkoapäin, koska silloin hän ymmärtäisi totuuden itsestään. Ja parisuhteissa, varsinkin riitojen yhteydessä, yritin kaikkeni vakuuttaakseni kumppanini siitä, että hän näkisi itsensä totuudenmukaisesti, eli siten, miten minä hänet näin.

Ja sehän oli hieno tapa toimia se!

Lokerointi estää näkyväksi ja kuulluksi tulemisen

Ihmiselle on tärkeää tunne siitä, että kykenee ymmärtämään ympärillä tapahtuvia asioita ja toisia ihmisiä. Helpoin tapa on lokerointi.

Eri poliitikot määritellään vahvasti puoluetaustan mukaan. Yli vuosisata myöhemmin on yhä näkyvillä häivähdyksiä punaisesta ja valkoisesta Suomesta. Joukkueurheilussa kisakauden päätteeksi, kilpailevasta seurasta toiseen siirtyvä ammattijalkapalloilija muuttuu hetkessä vanhojen kannattajien silmissä sankarista luopioksi. Koronavuoden aikana identiteetti määrittyy siinä, käyttääkö maskia vai ei. Kenties räikeimmin ihmisten lokerointi näkyy paskan lailla tuulettimeen läjähtäneissä some-keskusteluissa, joissa rasistin, femakon tai vihervassarin leima on lyöty otsaan ennen ensimmäistäkään tykkäystä tai kommenttia.

Yksi merkittävimpiä syitä, miksi ihminen ei halua tulla nähdyksi tai kuulluksi piilee siinä, että hän kokee tulevansa analysoiduksi. Muut kertovat sen, mitä hän ajattelee tai edustaa. Toistuva tulkinta siitä, kuka olen, nakertaa kenen tahansa itseluottamusta, pahimmillaan vaikuttaa jopa itsetuntemukseen.

Kuinka yleinen eron aihe pariskunnilla onkaan se, etteivät osapuolet koe tulevansa ymmärretyksi. Tuskin koskaan vallitsee yksimielisyys siitä, miksi eroon ollaan päädytty. Molemmat tulkitsevat kilvan toinen toisiaan. Haavoitettuna pelko satutetuksi tulemisesta estää luottamasta siihen, että toisen voisi antaa tulla näkyväksi. On helpompi suojella itseään ja kertoa tarinaa siitä toisesta.

Murtaudu irti muiden tarinoista sinusta

Olemmeko siis vain tarinoiden ja tulkintojen orjia? Mikä ylipäätään on totta ja mikä analyysia?

Kirjailija Charles Bukowski on todennut, että ihmisen tulee kuolla muutaman kerran, kunnes hän voi vasta alkaa elämään. Epäilen tämän kaltaisen kuoleman edustavan sitä, että kerta toisensa perään päättää sulkea tarinoita, jotka pohjautuvat muiden näkemyksiin siitä, kuka minä olen.

Näin toimiessaan saa harvemmin suurta kannattajajoukkoa ympärilleen, päinvastoin, kato voi käydä. Omaa tarinaansa todeksi elävä ihminen on monelle pelottava ilmestys. Yksi vaikeimmista asioista onkin hyväksyä se, etteivät kaikki tykkää minusta tai siitä, miten toimin. Harhainen pyrkimys miellyttää muita rajoittaa oman potentiaalin ulosmittaamista ja pahimmillaan pienentää omaa minuutta siten, että elämän todellinen merkityksellisyys jää toteutumatta.

Muistan itse lukemattomia kertoja, kun olisin halunnut omassa työyhteisössäni sanoa tai tehdä jotain, mutta en uskaltanut. Mietin, mitä muut ajattelevat. Pelkäsin selkäni takana tapahtuvaa nakertamista. Sitä, etten voisi vaikuttaa siihen, miten muut minusta keskenään puhuisivat.

Sitten hyväksyin sen, että en voi.

Ryhdy oman elämäsi tarinankertojaksi

En voi keskittyä korjaamaan jatkuvasti muiden tulkintoja ja tarinoita minusta, vaan sen sijaan keskittyä elämään omaa elämääni. Osa tarinoista on juurtunut syvälle, enkä tiedä pääsenkö niistä koskaan täysin eroon.

Olen silti alkanut harjoittelemaan sitä, etten omi muiden ihmisten tarinoita ja tulkintoja itsestäni. Ja kas kummaa, en ole kuollut (edes sosiaalisesti). Itse asiassa, nolottaa myöntää, mutta useimmissa tapauksissa olen huomannut näiden tulkintojen olevan vain omia ajatuksiani. Pääni sisäisiä tarinoita, joita itse itselleni itsestäni kerroin.

Tuntuu kuin rajoittava huopa olisi vedetty energiani päältä pois. Olen hullaantunut uudesta tarinasta, jonka koen omakseni. Se on tarina, jossa minulla on kyky selviytyä. Konkreettisin esimerkki näkyy siinä, että, lapsuuteni peloista välittämättä olen toistuvasti matkustanut toiselle puolelle maapalloa sukeltamaan mereen valkohain kanssa. Kirjoitin kokemuksistani jopa kirjan ja se julkaistiin.

Äitini on ylpeä kirjasta, mutta muistaa yhä muistuttaa, kuinka lapsena nimenomaisesti pelkäsin haita ja tummaa järvivettä.

Ihminen kasvaa kohtaamalla, ei pelkäämällä

Toistuva, omasta mielestäni oikein toimiminen on voimistanut itsevarmuuttani, lisännyt itsetuntemusta ja kasvattanut omaa potentiaaliani ihmisenä. Toki se on ruokkinut myös varjoja ja haastanut päivittäin kykyäni nähdä itse itseni.

Aavistan, ettei päivitetty toimintatapani ole varsinaisesti kääntänyt ihmisiä puolelleni. Toisaalta, ei se ole heitä myöskään karkottanut. Edelleen kohtaan henkilöitä, keillä on tarve latistaa tai pienentää, tuoda julki omia tulkintojaan siitä, millainen minä heidän mielestään olen. Useimmat eivät edes tunnista tätä puolta itsessään, harvoin toki minäkään.

Ihmisenä kasvaminen tapahtuu kuitenkin kohtaamalla, ei pelkäämällä. Siksi en poteroidu, vaan julistan toreilla ja kujilla.

Tuntuu siltä, että ihminen käyttää vuosikymmeniä aikaa kulkeakseen elämässään tarpeeksi kauas, jonka jälkeen yrittää loppuelämänsä ajan löytää takaisin kotiin. Kääntöpiste sijaitsee siinä kohdassa, jossa päättää alkaa omistaa omat tunteet ja kirjoittaa omaa tarinaa sen sijaan, että ottaa muiden ihmisten tunteet, tulkinnat ja tarinat itsestä kantaakseen.

Jotenkin näin sen koen.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
🎅 Kuuntele ILMAISEKSI 30 päivää äänikirjoja – tarjous koskee myös aiemmin Storytelia kokeilleita! ⭐️ Voimassa 31.12. saakka!
Tarjous vain tästä!
close-image