Mummokin on joskus karkkia piilotellut!

Seison ruokakaupassa jugurttihyllykön edessä ja lasken eri jugurttilajeja, pääsen kahteenkymmeneen erilaiseen ja lopetan laskemisen, eivät suinkaan lajit loppuneet vaan oma kärsivällisyyteni. Jugurttilajitelma ei ole ainoa runsaudessaan. Maitoakin saa eri laatuisina ja -värisinä yhdellä silmäyksellä arvioiden saman verran kuin jugurttejakin. Valittavana on jopa pohjaanpalamaton maito! Leipää on niin monta sorttia, että en ala laskemaan. Sanontaa ”nyt otti ohraleipä” tuskin enää muistetaan. Ohraleipä kuuluu leipävalikoimaan ja onkin todella maukasta. Kaikenlaisia ruokatarvikkeita on suorastaan mielikuvituksellisia määriä.

Olen syntynyt toisen maailmansodan lopun aikoihin ja elänyt varhaislapsuuteni pulavuosina. Pikkutyttönä kävin lähikaupasta kahvia ja sokeria, jotka silloin olivat korttituotteita. Muistan ne värilliset paperit, joille oli painettu ruutu kutakin ostettua pakettia kohti, eikä niitä voinut suinkaan ostaa mielin määrin. Kauppias leikkasi ruudun pois, kun kahvia tai sokeria osti, sillä kauppa joutui tekemään tilityksen myydyistä tuotteista valvontaviranomaisille. Sokeripulasta johtui sitten se, että kaikki makea maistui tosi hyvältä. Suklaa oli harvinaista herkkua. Kerran setäni oli tuonut Helsingistä tuliaisiksi rasiallisen suklaata. Sitä tummanpunaista rasiaa säilytettiin piirongin laatikossa.

Sain syödä pienen palan suklaata päivässä eikä mikään makumuisto ole yhtä taivaallinen kuin se suklaan maku silloin 

Tietysti lapsena makuaistimukset ovat vahvoja eikä ainakaan omani ollut mennyt pilalle liioista herkuista. Myöhempinä vuosina meitä oli viisi sisarusta jakamassa yhtä lakritsapötkyä, harvoin sitäkään oli tarjolla, nyt voin syödä yksin vaikka koko pussillisen lakuja, mutta parhaimmalta se taisi maistua parin sentin pätkänä silloin lapsuudessa. Kun omat lapseni olivat pieniä, heillä oli karkkipäivä kerran viikossa, koska hammaslääkärit suosittelivat silloin sellaista käytäntöä.

Minä taas himoitsin varsinkin lakritsaa usein, joten piilottelin tuota mustaa herkkua milloin minnekin itseäni varten ja usein söin kerralla niin paljon, että vähään aikaan ei tehnyt lisää mieli.

Pulavuosina oli pulaa paitsi ruoasta, myös vaatteista ja kengistä, kenties kaikesta tarpeellisesta. Lapsuuteni aikaan isäni oli suutari. Hän oli tehnyt minulle pienet, mustat nahkasaappaat. Äiti kertoi, että kun olimme matkustaneet junalla Tohmajärvelle mummolaan, olivat jotkut samassa vaunussa olleet kyselleet, mistä lapselle on löytynyt noin hyvät saappaat? Äiti tietysti ylpeänä kertonut ne tytön isän tekemiksi. Minulla on vieläkin tallessa ne pienet lestit. Ajan patinoimina ja naarmuntuneina ne ovat kunniapaikalla lipaston päällä. Isä vaihtoi ammattinsa suutarista kirvesmieheksi, kun kauppoihin alkoi tulla valmiita kenkiä.

Toisinaan pysähdyn ajatuksissani ihmettelemään tätä kehitystä puutteesta runsauteen. Kun kaukaa lapsuuden hämärässä ovat muistot pulavuosista, ymmärrän olla kiitollinen kehityksestä – ehkä juuri siksi, että olen nähnyt puutteen ajan. Aamuaterialla katselen pöytääni, jolla on antimia monista paikoista läheltä ja kaukaa: banaania Costa Ricasta, mustikoita lähimetsästä, punaherukoita pihan pensaasta, ruisleipää Vaasasta,  jugurttia Riihimäeltä,  kahvia Brasilasta, juustoa Kuusamosta, herneen versoja tupani ikkunalaudalta. Kasvatin versot kotimaisista luomuherneistä, jotka oli pakattu pussiin Naantalissa. Usein syödessäni mietin, miten suuri joukko ahkeria ihmisiä onkaan mahtanut tehdä työtä ateriani eteen, ja ajatuksissani kiitän ja siunaan heitä kaikkia.