Mistä tietää, että oikea hetki muutokselle on nyt eikä päätöstä joudu myöhemmin katumaan?

Tyhjensin pian ex-työhuoneeni kaappeja vanhoista tavaroista ja kansioista.

Löysin papereita, joissa oli vielä entinen nimeni. Tuntui oudolle, etten muistanut olleeni koulutuksessa siellä tai kirjoittaneeni ohjeistuksia tuosta. Muistiinpanoja kauniilla ja huolellisella käsialalla, jolla en enää kirjoita. Allekirjoituksena tyttö ennen avioliittoa, lapsia ja rivitalonpätkää.

Niistä hetkistä on yli 10 vuotta. Muistan sen tytön. Aikuisiän alkumetreillä tuoreena ammattilaisraakileena olin uudesta työpaikastani niin ylpeä, että pakahduin joka kerta, kun sain sanoa tittelini ja työpaikkani ääneen. Hymyilin joka kerta, kun edes mietin sitä. Halusin tulla oikeaksi Ammattilaiseksi ja hamusin uutta tietoa, oppia ja kokemusta.

Nyt yli vuosikymmen myöhemmin, katselen työhuoneeni sekamelskaa haikeana, mutta tyynesti. Nyt on aika. Unelmat ovat nyt muuttuneet. Ja niitä on kuunneltava. Kokeiltava uutta, uskallettava luopua nyt, kun ovi on avoinna muutokseen.

Mistä tietää, että hetki on oikea? Mistä tietää, ettei myöhemmin kadu? Mistä tietää, onko päätös oikea, vai vain tyhmyyttä tai kykenemättömyyttä olla onnellinen siihen mitä on? Mistä tietää kantaako maa, kun maailma pelottaa nyt kaikkia?

Ei mistään.

Mutta sen tietää, kun aika on. Sen tietää selittämättömästä sisältä kumpuavasta rauhasta uutta elämää kohtaan. Siitä, että tietää varmaksi, ettei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos ei nyt ottaisi nenästä kiinni ja hyppäisi.

Silloin voi luopua kauniisti ja varmoin ottein.

Joskus myös vaihtoehtoja ei edes ole. Joku tekee päätöksen puolestasi. Sulkee vanhat ovet väkivalloin, eikä kysele houkutteleeko uusi. Mutta usein silloinkin uusi tie osoittautuukin paremmaksi kuin entinen.

Tommy Tabermann sanoo runossaan Eksymättä et löydä perille, että ne, jotka eivät kulje suoria teitä, vaan eksyvät poluilta ja rypevät polvensa mennessään, tulevat säihkyvin silmin ja outoja hedelmiä säkissään.

Näin minäkin uskon.

Lopuksi katson itseäni silmiin käytävän peilistä. Kasvoissa muutama uurre jo. Mietin itsekseni: ”14 vuotta. Olit ihan eri ihminen silloin, mutta kuitenkin sama”.

14 vuoden päästä muistan ehkä tämän hetken. Katson silloinkin jonkun työpaikan peiliin ja muistan tämän naisen. Eri tyyppi, mutta kuitenkin sama.

Sellaista elämä on. Kasvamista ja muuttumista. Sitä, ettei ole ikinä valmis. Joskus se on tarttumista uusiin oviin ja käsiin – sai valita tai ei. Silloin on uskallettava antaa itselleen lupa altistaa polvensa kolhuille ja nostaa katseensa omituisiin hedelmiin.

Ja minä olen päättänyt uskaltaa. Sillä luopumisessa loppu onkin alku.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: