Muiden ilahduttaminen voi tuntua niin hyvältä, ettei sitä halua lopettaa – mutta joskus suurinta rakkautta on olla tylsä tyyppi

Sosiaalisesti lahjakkaana ja hieman miellyttämiseen taipuvana naisena pidetyn ihmisen paikka on helposti lunastettu. Otat muut huomioon ja kyselet heidän elämästään. Se tulee luontaisesti, selkärangasta. Toisinaan kuitenkin sen eteen joutuu näkemään vaivaa, vääntämään itsestä hieman extra-kierroksia. Tämä voi olla kuluttavaa, mutta se on pieni hinta silloin, kun ihmistä ajaa sisäinen rakkauden puute.

Pidetyn rooli voi olla koukuttava. Niin koukuttava, ettemme koskaan opettele siitä pois. Vaikka juuri se saattaisi olla tarvittava askel kohti itsemme rakastamista. On helppo olla tyytyväinen itseen, kun ulkopuolelta satelee viestiä siitä, kuinka mahtavia ihmisiä olemme. Mutta todellisuus on, ettei näin voi aina olla. Ei, ellemme hieman huijaa – muita sekä itseämme.

Jokainen on joskus väsynyt ja epäsosiaalinen. Jokainen on joskus ärtynyt tai rasittunut. Meitä ihmisiä on toki moneen junaan, mutta kukaan meistä ei ole aina tietynlainen. Kun yritämme väittää muuta, kyseessä saattaa olla pakonomainen rooli, jonka taustalla piilee rakkaudettomuus.

Rakkauden puute odottaa kohtaamistaan

Jo lapsuudessa voi syntyä kokemus, että positiivinen palaute on elintärkeää. Jos emme saa sitä joka suunnalta, olisimme jollain lailla vaarassa. Tämän ajatuksen syntymiseksi elämässä ei tarvitse tapahtua mitään ihmeellistä. Riittää, että näemme sitä ympärillämme ja *Pum!* – uskomus on myös omamme.

Pidetyn roolin hamuamisesta tulee helposti automaatio, itsestäänselvyys. Sen ylläpitäminen vaatii pieniä tai suurempia uhrauksia, jotka eivät todellisuudessa palvele. Pinnan alla jäytää uskomus, jonka mukaan emme olisi rakkauden arvoisia sellaisenaan, aitona. Tämä uskomus odottaa tulevansa kohdatuksi, punnituksi uusin silmin. Eikä sillä ole kiire: se odottaa vaikka koko elämän.

Joskus suurinta rakkautta on olla tylsä tyyppi

Tupsahdin jälleen aiheen liepeille opintomatkallani Pariisissa. Päivät olivat intensiivisiä. Säästääkseni energiaa vaalin omaa aikaani. Yhtäkkiä löysin itseni tilanteessa, jossa olin tylsimys:

Ei kiitos ryhmälounaalle, syön eväitä ja lataudun. Ei kiitos, ei viini-iltaa minulle, aamulla on aikainen herätys. Ja kuinka monet kerrat kieltäydyinkään kohteliaasti tarjotuista kekseistä ja suklaista, sillä haluan panostaa hyvinvointiini.

Kun tehtävänä oli jakaa toisillemme kiitoslappuja, jaoin niitä usealle. Sain takaisinpäin yhden ainoan kiitoslapun, ja sekin vierustoveriltani vain siksi, että olimme juuri toimineet yhdessä. Kohtasin pohjan.

Jos kukaan ei ole minun veneessäni, aion silti olla siellä itse.

Palasin majapaikkaani tietäen, että minun tulee olla tämän kokemuksen kanssa. Se oli arvokas. Olen aina ollut pidetty ja siihen tottunut. Tiedostan kuitenkin, kuinka olen myös uhrautunut ollakseni hyvä tyyppi. Vähitellen olen alkanut ottaa itseni ja tarpeeni huomioon entistä voimakkaammin. Nyt kun en uhraudu enää rakkaudentarpeeni vuoksi, voi lopputulos olla mitä vain.

Totesin, ettei se haitannut. Tämä on minun elämäni. Jos kukaan ei ole veneessäni, aion silti olla siellä itse. Jos minun on oltava tylsä huolehtiakseni itsestäni, asia on niin.

Outo ja erilainen – täydellinen minä!

Viikon mittaan huomasin, kuinka energiatasoni pysyivät korkealla. Olin iloinen, puhelias ja utelias. Liikuin enkä väsyttänyt itseäni sokerilla kuin kerran, vaikka mieli teki. Moni muu väsyi ilman riittävää lepoa ja omaa aikaa. Minä säteilin hyvää virtaa. Huomasin, kuinka mahtavia keskusteluja syntyi lukuisten ryhmätöiden sekä muun kanssakäymisen aikana, sillä uskalsin ja jaksoin antaa itseni likoon. Vapaa-ajalla käännyin sisäänpäin enkä joustanut.

Viikon päätteeksi hukuin positiiviseen palautteeseen. Väitän, ettei parempi palaute ole mahdollista. Se kosketti. Tärkeämpää itselleni oli kuitenkin se, että tein päätökseni tietämättä lopputulosta. En ollut enää riippuvainen.

Ja sydämeni – se oli vihdoin auki!


Tervetuloa tutustumaan minuun ja luomuksiini tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: