Itsenäisyyspäivänä meillä Suomessa puhutaan aina Talvi- ja jatkosodista ja veteraaneista. Olen vuosia sitten erästä tutkimusprojektia varten haastatellut 25 sotiemme veteraania. Kysyin sodan käyneiltä miehiltä heidän kokemuksiaan rintamaoloista ja niistä selviytymisestä. Täytyy sanoa, että aineisto on vähintäänkin puhutteleva.
Edelleen minua kiinnostaa kysymys siitä, miten tuollaisista oloista voi selviytyä menettämättä mielenterveyttään. Moni menettikin. Eikä niitä jälkiä muistella perheissä välttämättä lainkaan lämpimästi. Moni sai pelätä väkivaltaista ja viinaan menevää isää tai puolisoa.
Joku sodan käynyt kertasi muistojaan kyllästymiseen asti, moni kätki kokemansa kauhut sisimpäänsä eikä puhunut kokemastaan koskaan – toki ehkä muiden sodan käyneiden miesten kanssa saunailloissa ja veteraanitapaamisissa. Minulle moni veteraani sanoi haastattelutilanteessa, etteivät sotajutut sovi nuoren naisen korville.
”Uhrin ansiosta lippu liehuu”, luki ainakin ennen veteraanikeräyslomakkeissa. Mietin tuota lausetta jo aika nuorena. Aikuisena ymmärrän tietenkin, mitä lause tarkoittaa.
Näin kirjoitin kirjassani Lupa surra:
”Tavallistakin tavallisempaa meillä on Talvi- ja jatkosodan menetyksistä vaikeneminen. On ollut leskiä ja sotaorpoja, kotinsa ja kotipaikkansa pakolla jättäneitä, sekä fyysisen että psyykkisen terveytensä menettäneitä, lasten surullisia kohtaloita kotoa pois ja takaisin kotiin, menetyksiä, hylkäämisiä ja traumaattisia tapahtumia. Vaan kun ei ollut aikaa surra, oli tehtävä työtä ja selvittävä. Kollektiivinen suru on kaikille yhteistä surua, kansakunnan surua. Sitä meillä Suomessa on vaikka kuinka ja paljon.
Nykyään tiedetään jo enemmän siitä, että traumat kulkeutuvat soluissamme sukupolvelta toiselle. Toki sukupolvien perimä siirtyy eteenpäin muutenkin kuin solutasolla. Sukupolvien suremattomat, puhumattomat ja työstämättömät surut siirtyvät eteenpäin kolmanteen ja neljänteen polveen saakka niin kauan, että joku ottaa tehtäväkseen sukupolvien takaisten traumojen ja surujen läpikäymisen.
Mitä kaikkea omassa suvussasi on sellaista, mitä ei ole koskaan nostettu päivänvaloon surtavaksi?”
Sotavuodet jättivät meihin kansakuntana ison traumajäljen. Niitä haavoja paikataan sukupolvesta toiseen yhä edelleen. Suurimmalla osalla meistä taitaa sielussa ja soluissa olla rippeitä sotien kauhuista, joita maassamme 1900-luvulla koettiin.
Minulle nousee pala kurkkuun aina, kun siniristilippu nousee salkoon. Tunnistan palan kurkussa ylpeydeksi kauniista kotimaasta mutta myös suruksi. Itsenäisyyspäivänä ilmassa on juhlallisuuksien rinnalla suru, ainakin minun kehoni sanoo niin.
Itseäni liikuttavat sankarihaudat: kuvitelma siitä, miten äidit pelkäsivät poikiensa puolesta, oma sodan käynyt ja jo edesmennyt vaarini, sotalasten kohtalot, sodassa monin tavoin haavoittuneet sotilaat ja naiset jotka joutuivat varmasti monta kertaa ylittämään oman jaksamisensa rajat sekä rintamilla että kotirintamilla. Papin työssä liikuttavimpia hautajaisia ovat olleet veteraanihautajaiset. Itkua on nieleskeltävä, kun kuulen vanhojen miesten laulavan:
Rannalle himmeän lahden
Aurinko laskenut on
Kutsu jo soi iltahuudon
Taakka jo laskettu on
Taattoa muista sä silloin
Askel jo uupunut on
Lapset ja lastemme lapset
Teidän nyt vuoronne on
Hoivatkaa, kohta poissa on veljet
Muistakaa, heille kallis ol’ maa
Kertokaa lasten lapsille lauluin
Himmetä ei muistot koskaan saa. (Veteraanin iltahuuto)
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Miian Lupa surra -kirjan löydät täältä.
Kurkkaa myös Miian häpeästä vapautumista käsittelevää Häpeästä valoon:
Uutuuskirja Masennus ja tunnelukot auttaa purkamaan tunnelukkoja masennuksen taustalla:
