Lapsena olemme vanhempiemme ja ympäristön suhteen herkässä asemassa. Se miten meitä kohdellaan saa meidät tekemään tulkintoja itsestämme, rakastettavuudestamme ja arvostamme.
Parhaimmillaan vanhemmat ovat kuin suoja ja turva lapsen ja maailman välissä, surullisimmillaan vanhemmat itse kohtelevat satuttavilla tavoilla toistuvasti ja pitkäkestoisesti.
Yhdenkin turvallisen aikuisen suoja voi auttaa ihan valtavasti siinä, ettei lapsi sisäistä satuttavan kohtelun olevan omaa vikaa, omaa syytä. Vanhempi saattaa satuttaa emotionaalisesti, vaikka rakastaisikin.
Rakastava kohtaaminen kysyy paljon enemmän, kuin rakkauden tunne. Rakastava kohtaaminen edellyttää riittävää tasapainoa vanhemmalta, kykyä VALTA-OSAN AJASTA kohdata lapsi kuullen, nähden ja myötätuntoisesti kohdaten. Kukaan ei pysty siihen jokaikinen hetki. Se on inhimillistä.
Jos taas vaillejääminen on jatkuvaa, sääntö enemmänkin kuin poikkeus, joutuu lapsi sopeutumaan siihen. Usein se, miten meitä on kohdeltu, sisäistyy tavaksi, jolla paikoin itse kohtelemme itseämme, tai päinvastoin, suojaudumme satuttamalla muita, ennen kuin meitä satutetaan.
Usein se haava joka on syntynyt suhteessamme vanhempiin, aktivoituu aikuisuudessa parisuhteessa tai muissa läheisissä ihmissuhteissa. Jos olemme lapsena sisäistäneet satuttavan uskomuksen, siitä että muut kohtelevat meitä satuttaen, koska meissä on jotain väärää, ei rakastettavaa, nostavat tämän päivän tapahtumat tuon haavan vereslihalle.
Vaikka sen haavan esille nouseminen tekee syvästi kipeää, nyt on mahdollista nähdä sisäisen lapsen kipu jonka kanssa se on jäänyt yksin. Toisten tapa kohdella tai reagoida ei kerro sinun arvostasi. Sinä voit olla hylkäämättä itseäsi.
Saat suojata itseäsi, saat kieltäytyä satuttavasta kohtelusta. Toisen ihmisen kohtelu ei koskaan kerro sinun arvostasi.
