Bruce Fisher kehitti 70-luvulla Yhdysvalloissa eroseminaarimallin , jossa kymmenen viikon ajan vertaisryhmässä pohditaan eron johtaneita asioita, erityisesti suhdetta omaan itseen, sopeuttavan käyttäytymisen muotoja, rakkauden olemusta, vuorovaikutusta, avoimuutta ja läheisyyden merkitystä. Nykyään Fisherin eroseminaari tunnetaan nimellä Suomalainen eroseminaari ja ryhmiä järjestetään ympäri Suomen. Jo kymmenet tuhannet suomalaiset ovat päässeet eteenpäin seminaarin avulla.
Seminaarissa käsiteltäviä tärkeitä kysymyksiä ovat ”Miksi valitsin juuri hänet?” ”Kenen elämää elin?”, ”Millaisia ihmisiä kohtaan tunnen vetovoimaa ja miksi?” sekä ”Millaisia sopeuttavan käyttäytymisen muotoja toin mukanani suhteeseen?”. Työskenneltyäni kuudentoista vuoden eroseminaarivetäjänä olen huomannut, että näihin kysymyksiin vastaamalla pääsee jo hyvin pitkälle itsetuntemuksessa ja sitä kautta itsensä rakastamisessa, parisuhteen vuorovaikutuksen ymmärtämisessä ja anteeksiantamisessa. Moni eroseminaariin osallistunut eroa harkitseva on näitä pohtimalla päätynyt myös jäämään suhteeseensa.
Alkuperäisessä Fisherin mallissa korostettiin paljon erilaisten vahvistuslauseiden ja tulevaisuususkon merkitystä, joka on hyvä asia. Itse olen korostanut ryhmilleni myös hyväksymis- ja omistautumisterapian näkökulmaa: sinun ei tarvitse pinnistellä ja pyrkiä olemaan valoisa jos sille ei ole vielä aika.
Itsemyötätunto ja hyväksyvä ote omaan elämään vahvistaa eron keskellä rämpivää. Aina ei voi porskuttaa asenteella eteenpäin, vaikka sillekin on aikansa. Osalle ihmisistä on luontaisempaa taistella kohti uutta elämää, osa tarvitsee turvallisuutta ja hoivaa enemmän selviytyäkseen. Olennaista on, että osaat kuunnella itseäsi ja tarpeitasi sekä myös antaa itsellesi hyviä asioita.
Suomalainen eroseminaari on nykyään yksitoistaviikkoinen. Tapaamisten rakenne muodostuu yhteisistä osuuksista ja pienryhmäkeskusteluista, lisäksi kotiin annetaan tehtäviä. Vertaistuen voima on valtavan hoitava ja siitä myös annetaan parhaat palautteet ryhmien jälkeen, Ei ihme, että monet solmivat seminaarissa tapaamisensa ihmisten kanssa pitkäaikaisia ystävyyssuhteita.
Parisuhde ei ole aina välttämättä rakkaussuhde. Ihmisillä on lukemattomia syitä mennä yhteen, eikä niistä olla aina rehellisiä edes omalle itselle. Bruce Fisherin kirjoitti, että rakastuminen on huono syy mennä naimisiin, jos se on ainoa syy. Rakastuminen kestää aina aikansa, ja sen hälvettyä on aika kohdata kumppani ilman hormonihuuruisia laseja. Osa pareista siirtyy rakastamisesta rakastamiseen helposti, osalle paljastuu ikävä totuus siitä, ettei kumppani ollutkaan sellainen ihminen, jonka toivoi olevan. Silloinkin on vielä mahdollisuus valita haluaako kehittää suhdetta. Onko valmis hyväksymään toisen sellaisena kuin hän on? Ja voisitko ehkä itse muuttaa omaa asennettasi? Tärkeä kysymys on: Rakastanko sinua silloinkin, kun en saa sinulta minulta haluan?
Jos pohdit pitäisikö sinun erota, vastaa ensin näihin kysymyksiin
- Koenko tulevani rakastetuksi, millä tavoin kumppanini osoittaa rakkautta minulle?
- Koenko itse rakkautta kumppaniani kohtaan, miten osoitan sen
- Saanko olla suhteessamme koko potentiaalini kokoinen?
- Odotanko vai pelkäänkö yhteisiä viikonloppuja ja lomia?
- Joudunko varomaan sanoja ja tekojani, ettei toinen hermostuisi?
- Tulevatko tärkeimmät tarpeeni täytetyksi suhteessamme?
