5 vinkkiä, joiden avulla voit tyynnyttää oman mielesi ja lapsen raivarit – Kiukuttelun takana on aina jokin tarve

Vaikka olisi muuten elämässä konflikteja voimakkaasti välttävä, enemmänkin muita miellyttävä kuin omien puoliensa pitäjä, äitinä luultavasti jokainen tietää ne hetket kun omalle lapselleen ärähtää, hermostuu ja taantuu itse kiukuttelemaan kuin pieni lapsi. Näitä hetkiä seuraa usein syvä syyllisyydentunne. 

Eletään edelleen aikaa, jossa vallitsee äitimyytti. Tähän myyttiin vaan ei tunnu inhimillisyys mahtuvan. Sen lisäksi että yritämme olla hyviä äitejä, aikamme ihanteisiin kuuluu olla myös hyvä puoliso, ystävä, työntekijä ja tietysti hyvässä kunnossa. Missä kohdin unohtuu, että äiti on edelleen ihminen jolla on omat haavansa, arat kohtansa ja kipupisteensä?

Lapsen syntymän jälkeen mitä luultavimmin edessä on enemmän tai vähemmän valvomista ja väsymystä. Se alentaa terveitä defenssejämme, ja saa normaalisti viilipytynkin reagoimaan herkemmin. Väsyneenä, stressaantuneena ja kuormittuneena omiin haavoihimme osuu helpommin. Niissä hetkissä kun itse kiukuttelemme tai reagoimme tavoilla jolla emme haluaisi, johonkin omaan kipupisteeseen on osunut. Ärtymyksen ja vihan takana on jotain kipeämpää, jotain herkempää ja haavoittuvaisempaa. Pelkoa, surua, avuttomuutta. Jotain jonka kanssa olemme mitä luultavimmin jääneet itse yksin lapsena. 

Tällöin oman lapsen itku, kiukuttelu tai viha saattaa nostaa oman haavan pintaan. Lapsen suhteen ei kuitenkaan koskaan auta jos itse heittäytyy kiukuttelemaan. Kokeiltu on! Siksi tarvitaan oman tunteen rehellisen hyväksymisen lisäksi itsensä rauhoittelun taitoja. Sen sijaan että yritämme niin kovin saada lasta rauhoittumaan/nukahtamaan/pukemaan, tai mitä hyvänsä – mitä jos muuttaisimme perspektiiviä niin että minun on viisainta rauhoitella itseäni ensin. 

Luultavasti jokainen vanhempi tietää hetken, kun haluaisi saada lapsensa toimimaan tai tuntemaan tavalla joka olisi itselle mieluinen. Inhimillistä. Mutta silloin olemme kiinnittyneet johonkin, mikä ei ole kontrollissamme. Viimeistään tahtoiän aikaan huomaamme että lapsillamme on omat tunteensa, ajatuksensa ja reaktionsa. On todella ymmärrettävää haluta niihin vaikuttaa, mutta ne ovat suoran kontrollimme ulottumattomissa.

En voi saada toista tuntemaan jotain muuta, mitä hän tuntee. Varsinkaan, jos koko energiani viestii painostusta, kiirettä ja kireyttä. Käytännössä kaikista parhaiten toimii se, että pysähdymme huomaamaan omat ajatuksemme, tunteemme ja reagointitaipumuksemme. Sitä kautta pystymme parhaiten tukemaan ITSEÄMME ja lasta hänen intensiivisillä hetkillään. 

Muutama tärkeä kohta muistin tueksi. Nämä lukevat minulla ihan oikeasti jääkaapin ovessa. Ja silti toki hetkittäin unohdan.

1. Vaali yhteyttä, itseesi ja lapseen

Vänkäämällä tai kiukuttelulla mikään ei mene läpi. Yhteyskatkokset ovat normaaleja kaikissa suhteissa, mutta palaa myötätuntoisesti yhteyteen kun huomaat että homma ei luista. Rajat voi myös vetää myötätuntoisesti. Huolehdi yhteydestä itseesi. Se on ennen kaikkea myötätuntoista suhdetta omiin tunteisiisi, itsellesi rakastavana aikuisena olemista. Yhtä lailla kun olet lapsellesi turva ja rakkauden lähde, muista antaa sitä myös itsellesi. Joskus se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Mutta tee parhaasi. 

2. Kiukuttelun takana on aina jokin tarve

Lapsella ja aikuisella. Mikä se tarve on? Joskus jotain ihan konkreettista, ruokaa, lepoa, syliä. Joskus kuulluksi ja nähdyksi tuloa. Ehkä aikuinen kaipaa omaa aikaa ja mahdollisuutta kokea olevansa merkityksellinen muutenkin kuin äitinä. On aikuisuutta hyväksyä, että joka ikinen hetki emme pysty täyttämään kaikkia tarpeitamme (muuten olisin itse ainakin nukkunut 1000 tuntia enemmän).

Lapsi taas tarvitsee ikätasolleen sopivaa tukea pettymyksien äärellä, ja joskus me aikuisetkin. Jo se, että tarve kuullaan ja tunnistetaan, auttaa. Pyri kartoittamaan itsesi ja lapsesi ydintarpeet ja pyri pitämään niistä huolta – ilman että teet siitä täydellisyysprojektin. Voit olla varma, että tässä tulee kompurointia silti, koska aina tulee flunssia, niskakakkoja tai jotain muuta yllättävää.

3. Lapsi on peili

Suhde omaan lapseen on ainutlaatuinen ja syvä. Riippumatta siitä, onko lapsi persoonaltaan enemmän erilainen vai samanlainen, lapsi toimii suurena, kirkkaana peilinä sille, mitä itsessä tapahtuu, mitä on ehkä sisälle haudattu.

Ystävääni lainatakseni, kuka tahansa jaksaa leikkiä henkistä viikonlopun ajan – lapsi ja arki näyttävät sen, kuka olet väsyneimmilläsi ja vaikeimmillasi. Tämä tarjoaa rehellisen ja syvän eheytymisen matkan omien tunnehaavojen äärelle. Ja apua ja tukea saa pyytää! Älä jää yksin. Älä sinä hylkää itseäsi.

Tämä neljäs kohta ei ole jääkaappini ovessa, mutta se voisi hyvin olla.

4. Tunnista triggerisi

Onko se väsymys, kiire, liian kovat odotukset, itku, kiukuttelu, yöheräilyt vai jotain muuta? Jokaisella on omansa. Tunnista milloin olet herkkä ärsyyntymiselle ja valitse jo etukäteen keinoja, joilla voit tukea itseäsi. Ärsytys on myös kehollinen stressitila, jolloin kierrokset käyvät kovilla ja heittävät kuin bensaa liekkeihin. Pura ärsytystä huumorilla, tanssilla, hengityksellä tai, jos pystyt, pieni itkukin purkaa latautunutta tilaa. Lopuksi jaan oman hätäensiapuharjoitukseni, jonka yritän muistaa tehdä, kun huomaan pinnani kiristyvän. 

5. Ensiapu hengityshetkiin, joissa triggeri laukeaa

5-5-5. Eli hengitä sisään niin että lasket hitaasti viiteen. Pidätä hengitystä niin, että lasket viiteen. Ja hengitä ulos niin, että lasket viiteen. Jatka 3 minuutin ajan. Jos mitenkään mahdollista, älä reagoi mihinkään muutamaan minuuttiin. Joskus se ei ole mahdollista, mutta onneksi useimmiten on. Rauhoita itsesi ensin, toimi ja puhu vasta sitten.

Hengityksen lisäksi nimeän tunteen. ”OK, nyt huomaan, että hermostun. Nyt minun tehtäväni on rauhoitella itseäni ja kehoani”. Hengittele mielellään ainakin 2–3 minuuttia näin, jotta kierrokset pääsevät laskemaan. Hae tarvittaessa tukea tunnetyöskentelyyn. Yksin ei tarvitse jäädä, eikä avun pyytäminen ole merkki siitä että on “huono äiti” vaan päinvastoin – on vastuullisuutta hakea apua asioihin, joiden kanssa on herkillä.

Vanhemmuuden vaikeat hetket ovat parhaimmillaan niitä, missä opimme eniten. Ärsyttävä klisee, mutta niin totta. Jatketaan opettelua.

---

Eevin itsetuntemusohjaukseen skypessä tai Tampereella voi tutustua täältä