Kirjoittaja Lotta Kvist on energia- ja regressiohoitaja, ratkaisukeskeinen valmentaja ja toimittaja. Lisää tietoa Lotasta ja hänen palveluistaan löydät hänen kotisivuiltaan www.lottakvist.fi.
Identifioimme itsemme yleensä hyvin vahvasti kehoon ja mieleen. Jos mieli sanoo jotain negatiivista, uskomme, että se on totta ja meitä sattuu. Jos kehossa taas on jokin vamma tai sairaus tai se ei näytä siltä, miltä haluaisimme, kärsimme taas.
Jos emme ole tyytyväisiä itseemme, moni meistä lähtee muuttamaan ulkonäköään ja haalimaan materiaa. Yritämme kokea itsemme paremmiksi ja onnellisiksi sillä tavalla. Emme usein tiedosta, että tyytymättömyytemme johtuu elämänkokemustemme myötä kertyneistä ja aiemmilta sukupolvilta perimistämme tunnelukoista.
Ylipäätään tässä yhteiskunnassa eläminen saa meidät uskomaan, että riittääksemme meidän pitää opiskella, tehdä töitä, tienata mielellään hyvin, omistaa paljon, saavuttaa asioita, olla parempia kuin muut, hankkia perhe, omistusasunto, asuntolaina ja mitä vielä. Moni meistä ei edes kyseenalaista ulkopuolelta tulevia vaatimuksia ja sitä, onko niillä todellisuudessa mitään tekemistä arvomme kanssa.
Jätämme tunnelukkomme käsittelemättä, sillä fyysisen maailman muuttaminen tuntuu paljon helpommalta kuin kohdata kipumme. Vähintään alitajuisesti pelkäämme, että jos kohtaamme alas painetut tunteemme, meihin sattuu. Ihmismieli yrittää luonnostaan välttää kipua ja saada nautintoa. Jos kuitenkin uskallamme tuntea tuskamme, voimme vapautua siitä ja päätyä lopulta nautinnon kokemuksiin. Harmillisen moni ei tiedä, kuinka suurta hyötyä tuo vapautuminen tuo kaikilla elämänalueilla.
Sisäisiä ongelmia ei voi korjata muuttamalla ulkoisia asioita. Alitajunnassa piilevät negatiiviset tunteet eivät mene pois sillä, että laihduttaa, kasvattaa lihakset, tekee töitä, korkeakouluttaa itsensä, opiskelee monta ammattia, ostaa hienot vaatteet, laukut, talon ja auton ja tunkee arkensa täyteen kaikenlaista tekemistä, joka ei edistä negatiivisuudestamme vapautumista.
Tunteet menevät vain piiloon ja jäävät kuulematta, kun ihminen keskittyy laittamaan kulissit kuntoon. Hyväksyntää hakee ulkopuolelta, jos ei sitä osaa antaa itselleen. Itseään ei hyväksy, jos ei ole saanut tarpeeksi hyväksyntää lapsena. Näennäisesti voi tuntua, että kaiken muun touhuaminen auttaa. Itseään ei voi kuitenkaan paeta loputtomiin ongelmitta.
Olemme tietoisia vain pienestä osasta, 5– 15 prosentista, kaikkea kokemaamme. Kaikkialla kehossamme piilevä alitajunta muistaa kuitenkin loputkin ja määrää suuren osan siitä, mitä elämäämme ilmaantuu. Alitajunnan sisältö sanelee koko ajan sitä, miltä meistä tuntuu, miten ajattelemme, miten toimimme, millaisia ovat ihmissuhteemme, miltä näyttää pankkitilimme saldo, olemmeko terveitä ja uskallammeko toteuttaa unelmiamme. Mitä pidempään elämme tunnelukkojemme kanssa ja annamme niitä kertyä lisää, altistamme itsemme muun muassa loppuunpalamiselle, masennukselle sekä fyysisille vammoille ja sairauksille. Ei ole vain vanhuuden vika, että kaikenlaista kremppaa alkaa tulla, vaan siihen mennessä sisäämme on ehtinyt kertyä paljon negatiivisuutta.
On ymmärrettävää, että asiat jättää käsittelemättä, jolleivat ne häiritse tarpeeksi tietoisen mielen tasolla. Siinä vaiheessa kun mielen p*skasaavi alkaa läikkyä yli, moni alkaa pakon edessä tyhjentää sisäistä jätemyllyään. Mieli on nimenomaan kuin jätemylly, joka kierrättää suureksi osaksi vanhoja ajatuksia, joista suuri osa monilla on negatiivisia.
Itse pakenin itseäni vimmatusti noin kahdeksan vuotta pääasiallisesti pakkoliikuntaan ja muuhun syömishäiriöoireiluun, kun en uskaltanut kohdata itseäni. Yritin olla ulkoisesti parempi, jotta saisin hyväksyntää ja jotta edes jotenkin kelpaisin itselleni. Sisäinen olotilani ei kuitenkaan pohjimmiltaan muuttunut riippumatta siitä, kuinka hyvältä näytin. Enkä ollut edes kaiken suorittamiseni keskellä tietoinen, mitä tunsin itseäni kohtaan, kunnes aloin ottaa siitä selvää.
Pakenemisen lopputulos oli masennus, kovat jännitykset ja sitä myötä kivut ympäri kroppaa sekä pari tuki- ja liikuntaelinvammaa. Jos olisin jatkanut samaa rataa, olisin todennäköisesti löytänyt itseni jonkun vakavan sairauden kourista. Siksi olenkin kiitollinen, että pääsin vähemmällä. Nyt ajattelen, että elämän vaikeudet ovat äärimmäisen arvokkaita, sillä ne auttavat meitä heräämään totuuteen. Kivun kautta löytyvät usein kaikista upeimmat jutut.
Mieli on todella huono isäntä. Ainakin minulla mieli heilutti raippaa, ja keho teki kiltisti niin kauan kuin se jaksoi. Sydämellä ei ollut liiaksi sanansijaa. Sitten kun keho ei enää jaksanut, se meni rikki. Meidän olisi syytä tehdä mielestämme renki ja sydämestä isäntä. Kysyä itseltämme, miksi mielemme on armoton ja etsiä ratkaisuja sen tyynnyttämiseen. Sydämen kuunteleminen ei koskaan vahingoita mitään osaa itsessämme ja on muitakin kohtaan reilua.
Pysyvän onnen voi löytää vasta, kun karsii sisältään ne asiat, jotka saavat voimaan pahoin. Se, mitä tuntee sisällään, määrittää elämän laadun. Emme voi olla esimerkiksi treenattuun kroppaan ja haalimaamme materiaan koskaan tyytyväisiä, mikäli alitajuntamme on täynnä riittämättömyyden tunnetta.
Minua itseni hyväksymisessä ja elämän ymmärtämisessä on auttanut se, että olen alkanut etsiä itsestäni syvempää aspektia kuin mieli tai keho. Kun alkaa päästä edes hiukan kiinni tuohon syvempään tietoisuuteen, alkaa elämä tuntua helpommalta. Kulkuvälinettään, väliaikaista kotiaan ja suojapaikkaansa arvostava sielu haluaa toki pitää kehosta huolta ja kohdella sitä kuin rakkainta liittolaistaan. Se tapahtuu kysyen siltä, mitä se oikeasti kaipaa ja tarvitsee joka hetki – ei vaatien sitä muuttumaan ja olemaan parempi. Sitä paitsi ne, jotka säteilevät ympärilleen rakkautta, iloa ja rauhaa, näyttävätkin kauniilta.
Kun niin sanottu kuolema meidät joku päivä korjaa, kehosta ja materiasta täytyy joka tapauksessa luopua. Negatiivisista tunteista luopuminen taas ei mene koskaan hukkaan, sillä se vie meitä lähemmäs puhdasta tietoisuutta; sitä, mitä me oikeasti olemme ja mikä ei koskaan kuole. Kohti sitä tilaa, johon meidän on määrä päätyä.
Aiheeseen liittyvää Hidasta elämää -verkkopuodissa:
