Lensimme kuopukseni kanssa äiti luokse Espanjaan. Kirjoitin kirjaa rakastamisesta (Jotta voisin rakastaa) ja kirjan käsikirjoitus oli viimeistelyvaiheessa. Olin aivan poikki, kirjoittamisesta ja prosessista, jota kävin läpi kirjoittaessani. Halusin oppia rakastamaan. Halusin ymmärtää pelkoa, halusin ymmärtää rakkautta.
Pakkasin työt mukaani, päätin etten tee niille juuri mitään. Makaisin lähes tiedottomassa tilassa rannalla ja vastapainoksi keräisin lapsen kanssa tonnin rantakiviä. Oli aika valmistautua päättelemään projekti.
Äiti. Kuluneen vuoden olen käsitellyt ehkä elämäni kipeimpiä tunteita. Hyytävää jätetyksitulemisen pelkoa — ja sen taustoja. Kerros kerrallaan olen saattanut päätökseen prosessin, joka alkoi jo vuosia sitten. En tiennyt mihin se päättyisi. Nyt tiedän. Se päättyi ammottavaan, kuukausien ajan koko kehoa ravistelevaan paniikin tunteeseen. Niin voimakkaaseen, että sen läpi menemiseen tarvittiin koko vuosia kasvattamani henkinen kapasiteetti. Eikä se silti ollut helppoa.
Synnymme kohtaamisissa. Olemme sekä erillisiä yksilöitä että toisten kautta ja kanssa määrittyneitä: syntymästämme lähtien muodostamme kuvan itsestämme ja maailmasta suhteessa toisiin ihmisiin – jopa siinä määrin, että viimekädessä voi olla vaikea erottaa, kuka on se minä, yksilö, ja erillisyys, joka luulemme olevamme. Koska kuva itsestämme muodostuu peilaamisen, heijastuksen ja palautteen kautta, lopulta olemme myös ne, jotka meitä peilasivat, osa myös niitä, jotka kertoivat meille, keitä olemme. Muodostivat kuin puolestamme kuvan siitä, kuka olemme ja mitä meiltä odotetaan.
Olemme sisäistäneet katseet, sanat, kosketukset ihollamme. Hellät katseet, lempeät sanat ja rakastavat kosketukset, mutta myös väheksyvät katseet, julmat sanat ja kovat otteet – jos olemme sellaisia saaneet osaksemme.
Omien pelkojen läpi meneminen nostaa usein pintaan muistoja lapsuudesta. Hetkistä, jolloin on jäänyt vaille jotain, mitä olisi tarvinnut. Näkymättömyyden pelkoa, kauhua. Häpeää. Lapsen tunteita aikuisen kehossa.
Oman piilossa olleen kivun tunteminen pakottaa kokemaan kaikkea sitä, mikä on ollut pakkautuneena jossain sielun sopukoissa, tihkunut reaktiivisuutena ja ristiriitaisuutena, saanut eksymään ja etsimään. Tunteille täytyy antaa lupa ja samalla olla riittävän viisas ymmärtämään, etteivät ne ole totuus mistään. Ainoastaan kertovat jotain hetkestä, joka oli joskus kauan sitten: Näe minut, kuule minut, minua pelottaa olla näkymätön sinulle.
Stephen Porges toteaa eräässä haastattelussa, että ihmiselle, nisäkkään hermostolla varustetulle olennolle, kaksi asiaa on kuin suoria viitteitä kuolemaan. Toinen on pelko tulla väkisin estetyksi. Vapauden riisto. Toinen on pelko, että tulee eristetyksi omasta yhteisöstään, omasta laumastaan, muista ihmisistä. Kykenemättömyys selvitä yksin, ilman muita. Porgesin mukaan kaikki muut pelkomme ovat näiden kahden ydinpelon erilaisia johdannaisia, versioita, symboleita. Kaikkien muiden pelkojen juuret juontavat näihin kahteen.
Ajatus siitä, että vapaudenriisto ja eristetyksitulemisenpelko ovat ydinpelkoja ja muut niiden symboleita on kiinnostava. Harvoin ajattelemme tietoisesti kuolemanpelkoa ja sen aikaansaamia kauhun tunteita. Tosiasia, että elämä on viimekädessä täysin hallitsematonta, on sietämättömän suuri ja vaikea tiedostettavaksi. Joudumme harvoin vastakkain ydinpelkojemme kanssa. Vältämme kohtaamasta pelkoa paljaana, raakana, sellaisena kuin se on. Pelkomme ottaa muita muotoja.
En usko, että olen koskaan aiemmin ollut näin lähellä hyytävää kuolemanpelkoa. Kauhua siitä, että olisin näkymätön ja arvoton rakastettavaksi. Olisin maailman ainoa ihminen, joka jäisi kokonaan yksin.
Istumme Espanjan ilta-auringossa vastakkain. Minä ja äitini. Kerroin tunteistani ja muistoistani. Äiti kertoi minkälaisia huolia ja pelkoja hänellä oli niinä vuosina ollut. Tiesin niistäkin. Kuulen painajaisesta, jossa toistuu tietty teema. Sitä en tiennyt.
Tässä me olemme, puhumassa siitä, mitä pelkäämme ja miten pelkomme ilmenee. Äiti ja tytär. Kaikki pelkäävät. Se on osa ihmisyyttä. On suuri harha, että maailmassa olisi olemassa yhtäkään ihmistä, joka voisi poistaa ydinpelkomme, kuolemaa kohtaan tuntemaamme kauhua ja avuttomuutta. Ei edes äiti. Ei minun äitini, enkä minä itse äitinä.
Tunnen molemminpuolisen myötätunnon. Siinä hetkessä olemme yhtä. Rinnakkain, voimakkaita ja turvassa. Tunnustamme toistemme kokemuksen ilman tarvetta kilpailla, kumman kokemus on totuus. Jokin kauan kesken ollut on päättymässä. Maa järisee. Kuulen myöhemmin, että tuona hetkenä koimme 3,4 Richterin maanjäristyksen. Maailmankaikkeuskin näytti olevan sitä mieltä, että ympyrä on sulkeutunut.
Kaikki se mitä vaille joskus jäin on lopulta epäolennaista, sillä sain olennaisen: kyvyn ja kapasiteetin kasvaa, eheytyä. Uskalluksen ja viisauden mennä kipua kohti, jos sellaista onneni tiellä olisi. Sain rakastamisen kyvyn siemenet, ja minun vastuullani oli kasvaa ja muuttua niin, että voisin rakastaa. Itseäni, ja toista.
Kiitos äiti.
**
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness sivustolla.
