Kirjassani Ole itsellesi armollinen kirjoitan psykologisen turvallisuuden rakentumisesta ja niistä osa-alueista, mistä se koostuu. Monilla meistä on enemmän tai vähemmän vaillejäämisiä turvallisuuden alueella ja siksi näiden teemojen reflektoiminen voi olla todella arvokasta. Se auttaa löytämään ymmärrystä sellaiselle sanattomalle kivulle, ehkä ahdistuksellekin, jotka kulkevat ehkä jatkuvasti taustalla. Kuten aina sanon, menneisyyteen katsomisen tarkoitus ei ole etsiä syyllisiä vaan ymmärrystä.
Yksi tärkeä teema psykologisen turvan rakentumiselle on rakkaudellinen ja lämmin kohtaaminen, sekä rakastava kosketus. Rakkauden, hyväksyvän huomion ja koskettamisen voima on valtava. Rakkaus on jotain, jota syvästi kaipaamme, mutta usein suurimmat haavammekin ovat juuri sen alueella, joten rakkauteen liittyy myös paljon pelkoa.
Lapsi on syntyessään ja pitkään sen jälkeen riippuvainen vanhemmistaan. Pelkkä ruoka, puhtaanapito ja yösija ei riitä. Lapsi tarvitsee hyväksyviä katseita, sylissä oloa, silittämistä, rakkauden sanallista ilmaisua ja aikaa. Sitä että tulee näkyväksi itsenään. Sitä että TUNTEE olevansa rakastettu, omana itsenään.
Rakkaudellinen tunneilmasto lapsuudenkodissa ei ole mikään itsestäänselvä juttu. Vanhemmilla on omat taakkansa ja historiansa, eikä ole kauaakaan kun pelättiin että ”lapsen voi pilata liialla rakkaudella”. Perheissä voi olla mielenterveyden ongelmia, addiktioita tai muita draamoja, jotka tulevat ikään kuin rakkaudellisen kohtaamisen tielle. Se ei tarkoita, etteivätkö vanhemmat rakastaisi. Rakkaus on paljon muutakin kuin tunne, se on myös taitoja ja toimintaa. Taitoja ja toimintaa, joita on mahdollista opetella, riippumatta omasta historiasta.
Vanhemmillamme on ollut omat paineensa, kiireensä ja haavansa. Sellaista, jota ei ole itse saanut, on myös vaikea antaa eteenpäin, ellei ole itse pysähtynyt asian ääreen ja tehnyt tietoista päätöstä toimia toisin. Ja sen päätöksenkin jälkeen, se vaatii harjoittelua. PALJON.
Lapsena meillä harvoin on keinoja tai emotionaalisesti turvallista ilmaista kaipuutamme rakkaudelle. Tukahdutamme kipumme ja sopeudumme tilanteeseen. Nämä kivut jäävät muhimaan alitajuntaamme ja löytävät usein tiensä ulos myöhemmin elämässä, varsin tyypillisesti parisuhteissa. Se on itse asiassa yksi hieno mahdollisuus vapauttaa sisään jäänyttä kipua. Parhaimmillaan olemme aikuisena suhteessa, jossa toinen kykenee näkemään ja hyväksymään sen kivun, joka piti joskus kieltää ja unohtaa. Toinen ei voi ottaa sitä pois, mutta voi tarjota turvallisen tilan jossa kipu uskaltaa vapautua.
Kuten moni muu, minäkin olin oppinut kieltämään rakkaudenkaipuuni ja kätkemään sen kivun, mitä sen vaillejääminen minuun jätti. Minun pakopaikkani oli addiktiot.
”Voi kun joku vaan pitäisi mua nyt sylissä”.
Tuli kuitenkin aika, kun nämä pienen tytön ajatukset pääsivät läpi tajuntaani. Olo oli ollut epämääräisen ahdistunut. Päätin kohdata kipua ja kävin makaamaan lattialle. Sanoin itselleni, että nyt saa kaikki tunteet tulla mitä on tullakseen. Makasin lattialla lähemmäs puoli tuntia. Ensimmäisenä vastassa oli ahdistus. Sen takaa tuli tilaa vihalle. Sen jälkeen vastassa oli pettymys. Pettymystä seurasi syvä suru. Surusta nousi kaipuu syliin. Tuntui kuin jotain hyvin syvälle piilottamaani olisi löytänyt takaisin kotiin.
Syömishäiriöstä toipuessani koin ajoittain voimakkaita kehovihakohtauksia. Silloin kaikista vaikeinta oli ottaa vastaan lämpöä ja hellää kosketusta. Ja sitä minä juuri tarvitsin. Lopulta opin ottamaan sitä vastaan. Pyysin puolisoani silittämään minua samalla, kun olin itsevihan kourissa.
Lämmintä kosketusta voi lisätä elämäänsä vaikka ei olisikaan parisuhteessa. Ota tavaksi silittää itse poskeasi. Laita käsi sydämen päälle. Hiero jalkapohjia. Kosketa lämmöllä. Ja silti ihmisestä ei ole tarkoitus tulla olentoa, joka ei enää tarvitsisi ja kaipaisi rakkautta ja lämpöä muualta. Se kaipuu on ja pysyy inhimillisenä. Keinoin millä hyvänsä tai keneltä hyvänsä sitä ei kannata jahdata. Mutta tarve on maailman inhimillisin.
Kysymyksiä itsereflektioon:
Miten lapsuuden kodissasi on näytetty rakkautta?
Millainen suhde teillä on ollut läheisyyteen ja koskettamiseen?
Onko sinut otettu huomioon silloinkin, kun vanhemmilla on ollut vaikeaa?
Missä kohdissa olet kokenut jääneesi vaille huomiota?
Miten huomioit itseäsi tänä päivänä?
Miltä tuntuu olla kosketettavana?
Kirjoitus on osittain poimittu kirjastani Ole itsellesi armollinen
Tutustu Eevin itsetuntemusohjauksiin skypessä tai Tampereella täältä.
