Onko elämässä tarkoitus antaa muille vai ajatella ensisijaisesti itseään?
Tällaiseen kysymykseen olen törmännyt monella joogakurssilla. Nykyään puhutaan paljon itsensä rakastamisesta ja huomioimisesta. Siitä, ettei antaisi rajallisesta voimastaan liikaa ja että muistaisi pitää hyvää huolta itsestään: sinä olet tärkein ihmissuhteesi, kaikki muu tulee sen jälkeen.
Muun muassa joogan filosofia kuitenkin korostaa pyyteetöntä palvelua, eikä muiden palvelu historiallisestikaan ole kovin vierasta. Eikö hyvä emäntä syö vasta viimeisenä, äiti anna ensin lapsilleen ja kunnollinen henkisen tien kulkija luovu egonsa ajamasta edusta?
Kaikista uskonnoista löytyvä kultainen sääntö (kristinuskossa: kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille / rakkauden kaksoiskäsky: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi) asettaa molemmat yhtä tärkeiksi. Perinteisesti vieraanvaraisuus ja anteliaisuus ovat olleet kauniita hyveitä.
~
Meistä kukaan tuskin ajattelee aina vain itseään tai toisaalta aina vain toisten parasta. Jos kaikki antavat eikä kukaan ota vastaan, maailma ei toimi. Energian (saamisen ja antamisen) on päästävä kiertämään.
Jokaisella on sekä saajan että antajan rooleja (mutta yleensä nämä roolit ovat pysyviä yksittäisissä ihmissuhteissa, parisuhteissakin). (Voi kuulostaa radikaalilta, mutta tätä on erittäin mielenkiintoista tutkia omassa elämässä.)
Meissä on molemmat puolet, eikä kumpikaan ole automaattisesti toista parempi (jos tiedostamme tämän, ovat ihmissuhteet huomattavasti helpompia). Molempia tarvitaan, jotta maailma pysyy liikkeessä.
~
Jos kuitenkin viemme kysymyksenasettelun laajemmalle tasolle kuin ihmisten välisiin suhteisiin, on joogalla tähän selkeä vastaus.
Joogan käsityksen mukaan ihmisen elämä muuttuu merkittävästi, kun hän tajuaa olevansa ottajan sijaan antaja. Kun arkikielessä puhumme antamisesta, kuulostaa se helposti siltä, että joutuu luopumaan jostakin. Nyt puhutaan kuitenkin muusta.
Jos ihminen huomaa olevansa jatkuvassa valon ja rakkauden virrassa suoraan taivaista, on hänellä mistä jakaa. Siihen perustuu joogan painottama pyyteetön auttaminen ja palvelu, seva. (Mutta jos tällaista elävää yhteyttä ei ole, muuttuu antaminen raskaaksi. Sitä voi – ja kannattaakin – silti harjoitella pienissä erissä.)
~
Isossa mittakaavassa kysymys, olenko itsekäs vai autanko muita, ei oikeastaan ole relevantti. Elämässä ei ole kyse ensisijaisesti muiden ihmisten – tai edes oman itsen – palvelemisesta, vaan olemme täällä palvellaksemme Elämää.
Ottajan roolissa elämä on minulle jatkuvasti velkaa: miksi muut saavat, mutta minä en koskaan? Miksi elämä kohtelee minua niin epäreilusti? Miksei minulla ole samoja mahdollisuuksia? Miksi en ikinä onnistu?
Antajan roolissa vaatimukset putoavat. Mutta tämä on tärkeää: kyse ei ole muiden palvelemisesta omasta rajallisesta energiasta käsin.
Joskus Elämää palvelee parhaiten muiden huomiointi oman edun kustannuksella. Joskus taas rajoista kiinni pitäminen ja oman itsen suojelu. Joskus elämä vaatii hempeitä, toisinaan hyvinkin kovia otteita.
Kysymys on nimenomaan siitä, mitä minä voin tehdä palvellakseni Elämää. Silloin annan itselleni, mutta myös muille. Ja saan valtavasti.
