Olin ”entisessä elämässäni” kärsimätön ja kova. Katseeni oli pääasiassa tiukka, tuima ja tuomitseva. Projisoin omaa häpeääni kritisoimalla muita. Tuhahtelin paljon ja pyörittelin silmiäni. En ymmärtänyt ja tuntenut itseäni, joten en ymmärtänyt tai halunnut tuntea ketään muutakaan. En katsonut ketään silmiin, häpesin käyttäytymistäni ja olemustani.
Matka sokeasta pinnallisuudestani, häpeän nurjasta puolesta häpeän voimaan, tarkkanäköiseen syvyyteeni, on ollut vaikea, mutta palkitseva. Syvyydestä löysin itsestäni jälleen lapsenomaisen herkkyyden. Katseeni on muuttunut suoraksi, kirkkaaksi, lempeäksi ja myötätuntoiseksi.
Kun löytää rakkauden sisältään, se näkyy myös silmistä. Kun avaa sydämensä, altistaa itsensä myös surulle ja pettymyksille. Suren nykyään kovasti sitä, ettemme näe toisiamme. Suren, kun lapseni kertovat aikuisten kovista ja häpäisevistä katseista.
Rakastavien vanhempien suojissa, ennen kouluikää, lapsi paistattelee rakkaudessa ja ilossa, uskoo olevansa täydellisen rakastettava ja arvokas.
Kouluiässä lapsi alkaa laajentaa elämäänsä ja irtaantuu hieman vanhemmistaan, alkaa luonnollisesti kyseenlaistamaan kaikkea uskomaansa, myös omaa arvoaan. Hän ei enää sokeasti usko vanhempiaan, vaan haluaa itse päättää mihin uskoo.
Hän kohdistaa katseensa muihin kuin vanhempiinsa.
Olenko todella rakastettava, muidenkin kuin vanhempieni mielestä?
Lapsi kysyy kuka minä olen suhteessa toisiin – ystäviini, opettajiini ja muihin aikuisiin?
Nähdäänkö minut, kuullaanko minua, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen?
Tuotanko muille pettymyksiä vai onko minulla merkitystä, tuonko iloa ihmisille vai olenko riesa?
Jos koulumaailman kokemukset riittävyydestä tai rakastettavuudesta eivät vastaa aikaisempaa kodin kokemusta, lapsi on taipuvainen uskomaan enemmän uusinta kokemustaan. Siksi muilta tulevat katseet joko kannustavat ja latistavat.
Lapsi on hyvin herkkä ja tuo herkkyys on voimavara. Meillä aikuisilla on kaikilla vastuu pitää yhdessä huolta siitä, että tässä kovassa maailmassa on tilaa myös herkkyydelle.
Millaisia katseita sinä luot lapsiin ja muihin ihmisiin – kotonasi, kaupassa, junassa, kadulla? Välinpitämättömiä, tuimia, tuomitsevia, tiukkoja? Lempeitä, hyväksyviä, ymmärtäväisiä, iloisia?
Voi kun minulta olisi joku rohkeasti joskus kysynyt tätä. Olisinkohan osannut katsoa peiliin ja nähdä kivisen sydämeni elämään pettyneistä sumeista silmistäni?
Onneksi kaiken voi parantaa toimimalla toisin. Itselleen saa antaa anteeksi. Häpeän voi muuttaa näkyvyyden voimaksi.
Tänä päivänä etsin katseita. Katson jokaista lasta ja teiniä, kaikkia aikuisia, jotka katseeseeni vastaavat, sillä samalla myötätunnolla, mitä en itse saanut tai itselleni suonut kaikkina niinä vuosina, kun sydämeni oli visusti muurien takana piilossa.
