Lapsena luultavasti jokainen on tavalla tai toisella luova, leikkisä ja kekseliäs. Tämä lapsen luontainen luovuus ja energia myös yleensä purkautuu, eri tavoin tilanteesta riippuen: leikkinä, lauluna, piirtämisenä, tarinoiden keksimisenä, mielikuvitusystävien kanssa käytyinä keskusteluina, kepposina.
Luovuus on luonnollista ja yleensä vailla tavoitteita, se vain kumpuaa omalla voimallaan ulos, tahtoo tulla ilmaistuksi. Moni meistä kuitenkin unohtaa luonnollisen luovuutensa matkalla aikuisuuteen.
Muistan itsekin olleeni niinsanotusti mielikuvitusrikas lapsi. Olen piirtänyt, kirjoittanut satuja tai runoja, tehnyt omia lehtiä ja “kirjoja”, rakentanut mielikuvitusmaailmoja tai metsiin omia seikkailuratoja. Vielä lukiossa luova energia löysi reittejä ulos, luovan kirjoittamisen tai kuvaamataidon kautta. Lukion jälkeen, varsinkin kun olin aloittanut opinnot yliopistossa, luovuus ja itsestä luonnostaan kummunnut inspiroitunut tekeminen loppui kuin seinään.
Luovuus ei ehkä aivan kuollut, mutta ainakin se meni talviunille tai muutti ratkaisevasti muotoaan.
Omista sisäisistä innosteista peräisin ollut toteuttaminen ja tekeminen vaihtui akateemisten raamien sisällä tapahtuvaan, tiettyyn valmiiseen kaavaan – esimerkiksi esseevastaukset tai erilaiset akateemiset kurssien tai opintokokonaisuuksien päättötyöt, joilla oli tietyt täytettävät odotukset ja raamit. Toki näissäkin vaadittiin luovuutta, kykyä purkaa jokin omaksuttu tieto tai ymmärrys jälleen näkyväksi, sellaisessa muodossa, joka osoittaa, millä tasolla kyseisen asian on osannut sisäistää, ehkä jopa tehdä omakseen.
Tällainen tietoon ja osaamiseen pohjautuva luovuus vain on hyvin erilaista siihen lapsenomaisen luovuuden vapaaseen virtaukseen verrattuna, joka ei kysele, onko tämä nyt “oikein” tehty, täyttääkö se jotkin tietyt “vaatimukset”, onko se “hyvä” tai edes “riittävän hyvä” (että kurssista saa hyväksytyn suoritusmerkinnän).
Eikä yliopisto varmasti ole ainoa paikka, jossa vapaana ja spontaanisti virtaavan ja ilmaantuvan luovuuden sijaan maailma tai yhteiskunta alkaa vaatia loogiseen ajatteluun, järjestelmällisyyteen, faktatietoihin, tiettyihin rakenteisiin tai totuttuihin tapoihin soveltuvaa ja mahtuvaa, hyödyllistä, ratkaisukeskeistä ja tuottavaa “luovuutta”, luovaa tekemistä, innovointia.
Vasemman aivopuoliskon matemaattis-loogis-analyyttisen puolen korostuessa ja siihen pohjautuvan toiminnan ollessa keskeistä siihen malliin kuin esimerkiksi korkeakoulumaailmassa, ei liene ihme, jos oma vapaa luovuus kuihtuu käytön puutteessa. Sillä käyttöähän luovuus kaipaa voidakseen kukoistaa. Mutta ainakaan minulla – ja luultavasti en ole tässä yksin – opiskeluaikana oman luovuuden kultivoiminen jäi täysin, fokuksen ollessa aivan muissa asioissa: älyllisyydessä, tiedon omaksumisessa, tavoitteiden saavuttamisessa.
Vielä lukiossa oli mahdollisuus valita – ja itse valitsinkin – tietopohjaisten aineiden rinnalle esimerkiksi kuvaamataidon kursseja, mutta yliopistossa tätä ei ollut. Tuntuu ajatuksenakin hassulta, että tieteellisten perusopintojen ohessa käytettäisiin opinto(tuki)kuukausia omaa luovaa tekemistä ja energiaa kehittävään tekemiseen vaikkapa kuviskurssin muodossa. Mutta ehkä se mahdollisuus pitäisi oikeasti olla olemassa?
Tätä nykyä työelämässä kaivataan aina vain enemmän luovia ratkaisuja, uusia ideoita, “rohkeaa innovointia”. Jokaisella meistä on tuohon kaikkeen sisäsyntyinen potentiaali. Monella se luova voima kuitenkin menee piiloon matkalla aikuisuuteen, jos sitä ei esimerkiksi omien harrastusten kautta tai muilla tavoin tietoisesti ylläpidä.
Yhtään koulu- tai korkeakoulumaailmaa ja niiden merkitystä väheksymättä tulee mieleen kysymys: voisiko sisäsyntyisen luovuuden kanavoimiselle – kullekin meistä sopivalla tavalla – löytyä tulevaisuudessa enemmän tilaa juuri näissä ympäristöissä?
Ihailen ihmisiä, jotka ovat onnistuneet ylläpitämään (tai pitämään kiinni) taidon olla luonnostaan luovia, siinä missä minä sen matkan varrella hieman hukkasin. Ehkä joillain sisäinen tutka herkemmin huomauttaa, jos luovan energian (joka on samalla mielekästä elämää ylläpitävä voima) virtaus uhkaa tyrehtyä. Enkä nyt tarkoita luovuudella tässä pelkästään esimerkiksi taiteen tai musiikin tekemistä. Luovuus voi löytää lukemattomia ilmenemismuotoja sukkien neulomisesta autojen kunnostamiseen, verkkosivujen koodaamisesta valokuvaamiseen, ruuanlaitosta rakentamiseen, laulamisesta luisteluun…
Jokaisella meistä on jokin alue elämässä, jossa luovuutemme on omimmillaan ja jossa se voi päästä – luvan saadessaan – kukoistamaan.
Jos oma luova olemus on ollut kauan hukassa, voi tuntua siltä, että “enhän minä ole ollenkaan luova”, varsinkin jos ei ole mitään hajua siitä, mikä olisi se elämän osa-alue, jossa luovuus loistaa. Vielä vaikeammalta voi tuntua tilanne, jossa luova energia nostaa sisälläsi päätään, mutta et tiedä, miten se voisi päästä ulos. Tai ehkä tiedät, missä oman luovuutesi loiste olisi kirkkaimmilllaan, mutta et osaa – tai ehkä et, esimerkiksi “epäonnistumisen” pelossa, anna itsellesi edes lupaa – aloittaa.
Kerron omakohtaisen esimerkin. Viimeiset puoli vuotta minussa on aina vain voimistunut tunne, että sisälläni on valtavasti patoutunutta luovuuden energiaa, jota en vain saa ulos, koska (teko-)syystä tai toisesta en keksi mistä aloittaa. Tiedän, että luovuuteni virtaa kirjoittaessa, ja muistan, että lapsena olen nauttinut piirtämisestä ja maalaamisesta. Ympärilläni on luovia ihmisiä, joiden tekeminen toisaalta toimii minulle inspiraationa. Toisaalta se asettaa mieleeni (täysin tarpeettoman) standardin, jonka mukaan minun pitäisi heti pystyä luomaan jotain yhtä vaikuttavaa, kaunista, merkittävää tai monia ihmisiä puhuttelevaa kuin mihin näiden ihmisten luovuuden tuloksena syntyneet asiat ovat yltäneet.
Tämä ajatusmalli on ollut lamaannuttavaa luovuudelle. Lisäksi tuollaisista lähtökohdista on hieman hankalaa lähteä tutkailemaan, saisiko oman luovuuden päästä jälleen kiinni.
Miten omaa luovuutta voi sitten lähteä herättelemään?
Tärkeintä olisikin ensin unohtaa kaikki muut ihmiset ja heidän tekemisensä, omat epärealistiset odotukset, unohtaa tekemisen tavoitteellisuus, että “tästä pitää nyt syntyä jotain”. Uskaltaa unohtaa (edes hetkeksi) omat uskomukset siitä, mikä minulle on mahdollista tai mahdotonta. Koittaa laittaa mahdollisesti sisällä majaileva arvosteleva ääni hetkeksi kaappiin piiloon ja todeta itselleen, että nyt kokeillaan miltä tämä tuntuu.
Koska tunteminen ja tuntuminen tässä on tärkeää. Se, että se, mitä ikinä kokeiletkin, tuntuu sinusta joltain. Jos se tuntuu kivalta, hyvältä, innostavalta, sitä voi tehdä uudestaan. Jos se tuntuu haastavalta, jännittävältä, epämukavalta, sitä voi tehdä uudestaan. Olet tällöin omalla epämukavuusalueellasi, ehkä jonkin aivan uuden asian äärellä, joten on luonnollista, että se tuntuu ehkä kahnaavan vastaan. Se vastaan kahnaus ei silti ole välttämättä merkki siitä, etteikö sinun tulisi sitä tehdä.
Olennaisinta on alkaa tutustumaan sinuun ja juuri sinun luovuuteesi: millaisin kaikin tavoin se haluaa tai voisi tulla sinussa pintaan?
Oma arvosteleva mieli saattaa tulla haukkana paikalle kommentoimaan, mutta sille voi sanoa lempeän jämäkästi: “Kiitos mielipiteestäsi, mutta minä kokeilen nyt tätä.” Itse koin tämän arvostelevan mielen ilmestymisen tarttuessani pitkästä aikaa (eli vähintään 15 vuoden tauon jälkeen) öljypastelliliituihin ihan vain kokeillakseni, mitä paperille tulee. Olin saanut ensimmäisellä värillä paperille läiskän, tähän oli mennyt alle 10 sekuntia, ja jo oli mieli mielipiteineen paikalla. “Mikä tuo nyt muka on, eihän se edes esitä mitään, eihän tuosta mitään tule.”
Tartuin seuraavaan väriin, sitten seuraavaan. Hetken aikaa jatkettuani totesin, että riippumatta siitä, millainen “kuva” tai “teos” siitä syntyy, tämä on merkityksellistä ja luovaa tekemistä juuri nyt. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin itkeväni värittäessäni totesin, että tämä oli todellakin tärkeä kokeilu. Lisäksi prosessin aikana spontaanisti tajusin, mitä paperille työstämäni värit ja niiden muodostama kokonaisuus minulle symboloi ja merkitsee.
Matkustamisen suhteen todetaan usein, että tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka. Sama pätee, kun lähtee tutkimusmatkalle etsimään omia sisäisiä luovuuden lähteitä ja tutustumaan siihen, mitä kaikkea niistä voisi pulputa, jos sille voi antaa luvan ja antautua. Oman luovuuden aktivoiminen ja kanavoiminen, ottaminen osaksi omaa elämää lisää taatusti omaa hyvinvointia, sillä se tasapainottaa arjessa usein ylikorostuvaa, järkeen ja tietoisen mielen ohjaukseen perustuvaa tapaa elää ja toimia.
Luova tekeminen purkaa patoutunutta energiaa. Se voi olla tapa käsitellä asioita tai omia (tiedostamattomia) tunteita, sillä luovuuden virrassa seilatessaan loogiset aivot saavat mahdollisuuden mennä hetkeksi off-tilaan. Tällöin voit löytää yhteyden sellaisiin kerroksiin sinussa, jotka eivät tavallisesti saa tilaa tuoda itseään näkyväksi.
Mutta loppujen lopuksi luovuus on varsinkin sinua ja sinulle. Ei ole merkityksellistä, syntyykö luovuutesi tuloksena jotain “hyödyllistä” tai “muille iloa tuottavaa” tai yhtään mitään. Sanna Wikströmin ja Jutta Gustafsbergin Tsemppikirjassa kehotetaan vaikka virkkaamaan hiirenhäntää – luovuuden ei tarvitse olla tuloksellista. Sen tarvitsee vain olla sinun näköistäsi. Ja jos siitä syntyy sivutuotteena jotain, sekään ei haittaa. Mutta sen ei tarvitse olla luovan tekemisesi tarkoitus.
