Masennusta voi tarkastella ulkokohtaisesti ymmärtämättä yhtään, mistä siinä on kysymys. Oireluettelo ei kerro masennuksen olemuksesta juuri mitään. Siksi pitäisi aina kysyä, mikä on masentuneisuudesta kärsivän oma kokemus. Jokaisen kokemus on omanlaisensa ja siksi erityinen.
Miltä masennus tuntuu?
Tämän kysymyksen minulle esitti haastattelija yllättäen eräässä haastattelutilanteessa. Olin itse kärsinyt masennuksesta lähes kolmekymmentä vuotta ja tuo ihminen kysyi ensimmäistä kertaa, miltä masennus oli minusta tuntunut. Kysymys oli niin koskettava, että se meni suoraan ytimeeni asti ja sai minut itkemään. Se oli kaunein kysymys, mikä minulle on esitetty – koin tulleeni nähdyksi ensimmäistä kertaa masennushistoriani aikana.
Masennus tuntuu kehossa ja mielessä. Jos joku terve joutuisi kokemaan saman, minkä masentuneet kokevat, luulen, että he yllättyisivät siitä, miten pahalta se tuntuu. Kukaan ei valitse masennusta tietoisesti, tahallaan tai toisia kiusatakseen vaan se on suojautumiskeino olosuhteissa, jotka eivät ole tehneet ihmiselle hyvää.
Tärkeää on ymmärtää, että masennus aiheuttaa kantajalleen valtavan määrän inhimillistä kärsimystä. Itse muistan hyvin, miltä masennus pahimmillaan tuntui. Se oli pelkkää mustaa toivottomuutta. Olen kysynyt myös muilta masentuneilta, mikä kuvastaa heidän masennustaan. Kaikkia masennuskuvauksia yhdisti mustuus tai harmaus, toivottomuus, upottavuuden tunne ja valtava väsymys, jolle ei pysty tekemään mitään.
Toivo löytyy itsestä sisältä
Tärkein oivallus minkä mustassa pimeydessä elävä voi tehdä, on se, että valo ja toivo eivät löydy ulkopuolisesta pimeydestä ja siihen tuijottamalla vaan sieltä, mihin ei ymmärrä katsoa. Valo löytyy itsestä sisältä. Joskus valon tieltä joutuu raivaamaan aika paljon kaikenlaista, mitä sisäiseen valoon vievälle polulle on päässyt kasvamaan. Mukavinta tietysti on, jos raivaustyössä ovat mukana hyväsydämiset ja hyväksyvät ammattiauttajat ja tukiverkosto, joka kannattelee silloin, kun on oikein vaikeaa.
Kurkkaa myös Miian kirja Masennus ja tunnelukot:
