Voiko surusta olla kiitollinen?

Tänään mieleeni nousi otsikon kysymys, voiko surusta todellakin olla kiitollinen? Huomasin olevani monin tavoin kiitollinen äskettäin nousseelle surujaksolle, joten ehkä se on mahdollista.

Elämään sisältyy erilaisia syklejä, ja yksi niistä on tunteiden syklisyys. Olemme suhteellisen terveitä ja tasapainoisia silloin, kun sallimme kaikkien tunteiden virrata kehossamme. Jumit ja kehomielen oireilut taas kertovat siitä, että elämä ja tunteet eivät jostakin syystä voi virrata kehossamme ja ”kentässämme” vapaasti.

Niin kuin yleensä käy, elämä tulee herättelemään meitä, jos olemme jääneet jollakin osa-alueella jumiin. Nämä syntyneet jumit ilmentyvät meissä monin tavoin: käyttäytymisessä, eri toimintavaihtoehtojen valinnassa ja kehon erilaisina oireina.

Elämä toi tänä vuonna eteeni useita stressin aiheita, joista osaan liittyi se, etten ollut antanut kaikkien tunteitteni elää sisälläni sillä tavoin, että olisin kunnioittanut tunnekehoni aikataulua. Minulla oli kiire elää elämääni toisaalla, en malttanut pysähtyä kuuntelemaan viisasta sisintäni. Kykenin suuntaamaan olemistani positiivisiin asioihin, mutta siinä tilanteessa se ei ollut oikein. Olisi ollut aika antaa tilaa surulle ja luopumiselle.

Ehkä tilan antaminen surulle syvimmillään pelotti minua, muutoshan on usein pelottavaa. Joskus sekin voi olla itsensä huijaamista, että päättää tietoisesti fokusoida vain positiiviseen. Tarvitsemme kaikkia tunteita, myös surua, ja että annamme itsellemme aikaa olla tunteidemme kanssa.

Kun suruprosessi käynnistyi minussa, se tuntui alkuun jopa sietämättömältä. Silti sisäinen ääneni kertoi minulle, että elä vain tämä vaihe läpi, luota prosessiin ja itseesi. Jokin minussa tiesi, että nyt on surun aika. Muistin vuosien takaa kuulemani lauseen, että suru on kuin pitkä huntu. Välillä se saattaa laantua ja unohtua kokonaan, välillä se tulee takaisin. Niinpä sallin itselleni itkua, pysähtymistä ja surussa rypemistä. Musiikin kuuntelu auttoi minua suremaan. Hyväksyin myös sen, etteivät voimavarani ole riittäneet kaikkeen.

En ollut surun valtaamana koko aikaa, vaan päiviin mahtui myös pieniä spontaaneja ilon pilkahduksia. Huomasin myös jossakin vaiheessa olevani kiitollinen kaiken surunikin keskellä. Tämän pysähtymisen ansiosta uskalsin kohdata ne vaikeat päätökset, joita olin siirtänyt pitkälle eteenpäin.

Maailmankuvaani sisältyy ajatus siitä, että olemme tulleet tänne oppimaan ja kehittymään, olemme kaikki keskeneräisiä ja silti omalla tavallamme täydellisiä olentoja.

Elämäni sykliin tullut surujakso tuli opettamaan minulle erityisesti sen, että kunnioittaisin kaikkia tunteitani. Ottaisin kaikista tunteistani vastuun ja työstäisin niitä. Ymmärtäisin, että vaikeidenkin tunteiden kohtaaminen on portti uusiin elämänvalintoihin. Uskaltaisin puhua tunteistani muillekin, erityisesti heille, jotka tavalla tai toisella liittyvät asiaan. Tämä ei välttämättä ole minulle helppoa, mutta teen parhaani. Sallin itseni olla myös keskeneräinen.

Tämä onkin näin vuoden vaihtuessa minulle se tärkein teema, jossa haluan kasvaa ja kehittyä. Tunteiden vapaa virtaus lisää terveyttä.

Mitä sellaista sinä haluaisit itsessäsi kehittää, joka liittyy tunteisiin, terveyteen, paranemiseen ja kehollisuuteen?

Kuuntele kehoasi ja erityisesti sydäntäsi – se tietää, mikä tunne on seuraavaksi tärkeintä kohdata <3


Artikkelikuva: Anne Toivonen (Instagram: anne_toivonen)

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Tikapuut rakkauteen -kirja

    25,00  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin