Olen kulkenut itseni kanssa, jälleen kerran, hyvin syvällä. Olen skeematerapia-koulutuksessa eli saan terapiatyöhöni mitä oivallisimman työvälineen tunnelukkojen työstämiseksi. Tunnelukkoihin tutustumisen myötä olen päässyt itsessäni sellaisiin asioihin kiinni, joille minulla ei ole aiemmin ollut nimeä.
Itselleni elämä on hyvinkin isosti matka, jonka aikana selvitän itsessäni ne asiat, jotka ovat saaneet minut aikanaan sairastumaan masennukseen ja jotka ylläpitivät sairautta lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Siksi kaikki uudet havainnot tuntuvat hyvin arvokkailta – tunnelukkotyöskentely on avannut silmäni aivan uusille asioille. Täsmäisku suoraan ytimeen voisi olla oikea määritelmä.
Olen oivaltanut sisäinen lapsi -jutun jo pitkän aikaa sitten ja kirjoittanutkin siitä, mutta minun matkani sisäisen lapsen äärelle on ollut pitkä. Todellinen ymmärrykseni tälle asialle avautui vasta noin viikko sitten. Tunsin, miten sisimmässäni avautui jokin polku vanhaan maisemaan. Sujahdin lapsuuden ikävimpiin kokemuksiin ihan humahduksessa. Sillä hetkellä minuun sattui henkisesti aivan älyttömästi. Haluan jakaa kokemuksia joskus enemmänkin, koska luulen niillä olevan kosketuspintaa jonkun toisenkin elämään.
Sisäinen lapsi on meissä asustava pikkuinen. Ihan se sama nassikka, joka meissä on aina ollut. Se joka iloitsi, oli vapaa ja läsnä. Se joka katseli vanhempiaan ihaillen ja odottaen. Se joka pelkäsi ja jota kukaan ei ottanut syliin. Se pieni joka luuli olevansa vääränlainen, kun rakastavat silmät eivät häneen katsoneet vaan ohittivat ja jättivät näkymättömäksi.
Jokaiseen meistä jää tarvitsevuuden aukkoja eli tunnelukkoja. Jäämme vaille jotain merkityksellistä. Kukaan vanhempi ei ole niin taitava, että osaisi täyttää lapsen kaikki tarpeet. Mitä varhaisemmasta ja vaikeammasta vaille jäämisestä on kysymys, sitä vahvemman tunnelukon se saa aikaan ja vaikuttaa elämään myös aikuisena.
Miten sisäinen lapsi sitten ilmentää itseään?
Itse tunnistan minussa asuvan pikkulikan reaktion epätasapainotilana, voimakkaana tunnereaktiona, päättömän oloisena kiukkuna ja häpeäntunteena. Olen vähän kuin tolaltani enkä oikein saa kiinni, että mikä minulla on; joka tapauksessa jokin selittämätön nälkä ja jano vaivaavat. Moni tuntee tässä kohtaa itsensä tyhjäksi ja hyvin yksinäiseksi.
Kun tämänkaltaisen olotilan itsessään tuntee, voi pysähtyä ja kuulostella – kääntyä sisäänpäin etsimään sisäistä lasta. Vauhdin lisäämisen ja omien tarpeiden ohittamisen sijaan voi ehkä etsiytyä rauhaan ja hiljaisuuteen kuulostelemaan omaa oloa, vaikka kipeäähän se voi tehdä.
Kun on niin usein jäänyt yksin vaikeissa tilanteissa, voi olla vaikea edes tunnistaa itsessään olevia tarpeita. Sisimmässä tapahtuvassa kohtaamisessa lapsi voi kertoa, mitä se on vailla. Sinä itse aikuisena näet, mistä on kysymys ja tiedät kyllä, miten lapsen kanssa toimitaan. Tiedät, koska tunnet tuon lapsen niin kovin hyvin.
Puhuttele lasta kauniisti, silitä päästä, nosta syliin, auta vaikeasta tilanteesta pois, kehu ja kannusta, nosta niin, että lapsi saa loistaa ja elää lapsen lailla – vapaana liiasta vastuusta.
Kuva: Mika Wallasvaara
Katso kirja Häpeästä valoon.
