Tietoisuus omasta kuolemasta auttaa muuntamaan pelkojamme elämän arvostukseksi. Hyväksymällä elämän väliaikaisuuden teemme jokaisen päivämme merkitykselliseksi. Elämme ajassa, jossa tukahdutetaan kuolemaan liittyviä tuntoja. Tämä vahvistaa syvimpiä pelkojamme. Vanha buddhalainen sanonta kuuluukin: henkinen matka on pohjimmiltaan kuolemanpelon voittamista.
Idässä ja kaikkialla muuallakin vanhoissa henkisissä perinteissä on elämän ja kuoleman ajateltu olevan yksi kokonaisuus; kuolema aloittaa uuden luvun elämässä. Tähän liittyy usein ajattelu jonkinlaisesta jälleensyntymästä. Keskiajan Euroopassa kuolema oli näkyvästi läsnä ja oppaat kuoleman taitoon, Ars Moriendi, olivat suosittua luettavaa. Ajatus oli, että kuolema tuli hyväksyä stoalaisesti, ilman pelkoa, itsesääliä tai toivoa muusta kuin jumalan anteeksiannosta. Kuoleman hetki oli rituaalisesti ja symbolisesti merkittävä, aivan kuten se on esimerkiksi buddhalaisuudessakin. Nykyisin kuolemme pääosin laitoksissa, emme enää kotona niin kuin aikaisemmin. Kuolema on monella tavoin piilotettu, niin elämästämme kuin tietoisuudestammekin.
Laitoksissa parantumattomia sairauksia hoidetaan usein radikaalein keinoin ja loppuelämän hyvinvointi saatetaan uhrata muutaman viikon tai kuukauden eliniän pidennyksen vuoksi. Jos puuttuu selkeä näkemys siitä, kuinka elää viimeiset aikansa antoisasti, annetaan kontrolli omasta elämästä helposti muiden käsiin. Tästä amerikkalainen kirurgi Atul Gawande on juuri kirjoittanut erinomaisen kirjan Being Mortal
. Tekninen kehittyminen on muuntanut ikääntymisen ja kuolemisen lääketieteelliseksi prosessiksi, joskus jopa taisteluksi geenejämme ja biologiaamme vastaan.
Kuolema on varma, ajoitus ei. Kuvittelemme usein meillä olevan enemmän aikaa kuin onkaan. Opimme kolmesta kahdeksaan ikävuoteen mennessä olevamme kuolevaisia ja alamme siitä asti työntämään siihen liittyviä tunteita sivuun. Aikuisena jatkamme usein tätä välttelyä, mikä saattaa lisätä pelkoamme muiden pelkojen takana. Tiedämme, että on yleensä parempi vapauttaa kohtuullisesti syviä kipeitä tuntojaan, kuin tukahduttaa ja tiedostamatta heijastaa niitä ympärilleen.
Kuolema muistuttaa kaiken arvokkaaksi koetun menettämisestä, mutta tietoisuus siitä voi samanaikaisesti tehdä olemisesta todellista, eläväistä ja rikasta. Oman kuoleman ajoittainen ja monipuolinen tutkailu niillä, joilla kuolema ei ole konkreettisesti lähellä, vahvistaa tätä tietoisuutta. Tuntemukset, jotka liittyvät kuoleman kohtaamiseen, ovat yleensä kivuliaita ja surullisia. Näitä tunteita voi vähän kerrallaan tarkkailla, miten ne nousevat, tunnustella niitä ja katsella, kunnes ne muuntuvat lopulta aivan toisenlaisiksi.
Tietoisuus kuolemasta motivoi saamaan elämästä irti sen mitä haluamme ja kirkastamaan ajatuksemme siitä, mitä oikeastaan arvostamme. Se auttaa saamaan asioihin riittävän perspektiivin; pienet negatiiviset pelot ja ahdistukset eivät saa niin paljon painoarvoa. Ajan rajallisuuden tiedostaminen tuo meidät lähemmäksi rakkaitamme, vahvistaa myötätuntoamme sekä lisää kiitollisuuttamme. Kuoleman tunnusteleminen tuo rohkeutta tutkia kaikkein syvimpiä tuntojamme. Rohkeutta olla haavoittuvainen ja voimaa kohdata tiedostaen sen, mitä pelkää tai toivoo. Muistamalla asioiden pysymättömän luonteen on helpompi toimia jatkuvan muutoksen ja ikuisen epävarmuuden keskellä.
