Eräs kolmekymppinen pienen lapsen äiti kirjoitti, että viikonloppuna vaan itkettää, kun on niin ihana perhe, jonka kanssa ei jaksa eikä ole aikaa olla. Hieno työ, kaunis koti, arki pysyy kasassa, asiat hyvin. Mutta tuntuu pahalta. Suorittaminen on nielaissut ensin kalenterin, sitten huoli on hukuttanut elämänilon.
Ehkä joku äiti käy töissä, että voi ostaa lapselleen puupalikoita. Ja samalla äiti ymmärtää, että ei lapsi tarvitse puupalikoita, lapsi haluaa äidin, äidin, joka hymyilee välillä. Ja äiti haluaa katsoa, kun lapsi nauraa – ja nauraa lapsen kanssa.
Moni vanhempi selviytyy hienosti arjesta. Ehtii ajoissa päiväkodille. On rautaisen kova ammattilainen työssään. Tekee ruokaa pakkaseen. Pesee kakkapyllyn ja muistaa hankkia uudet luistimet pieneksi menneiden tilalle. Kierrättää. Tuulettaa villamatot pakkasella. Käy salilla tai joogassa. Vastailee työmeileihin yöllä, että ehtii seuraavana päivänä ajoissa hakemaan lasta, eli että työt eivät kaadu päälle. Itkee ennen kuin nukahtaa.
Aamulla homma lähtee alusta. Mieltä kaihertaa harmitus siitä, että lapsi oppii sanomaan äiti ja kakka, eikä äiti ole kuulemassa sitä. Äiti taistelee koko päivän kellon kanssa, että ehtii iltapäivällä bussiin. Äidillä on lapsen kuva puhelimen näytöllä. Aina kun se soi tai piippaa, sydämeen sattuu.
Työssä käyvä superäiti on Facebookin mukaan menestyvä ja kadehdittava. Sillä menee niin hyvin. Se on niin onnellinen. Se haluaa näyttää, että se on onnellinen, koska kun se selaa omaa fiidiä, se hetken aikaa kokee mielihyvää siitä, miltä kaikki näyttää. Mutta superäiti itkee, koska sillä ei siltikään ole supervoimia. Sillä ei oikeastaan ole enää voimia ollenkaan. Mutta sen pitää jatkaa, koska kaikki muutkin jaksaa. Ja näyttää Facebookissa niin onnellisilta.
Äiti itkee, koska sen pitäisi olla onnellinen. Se tekee kaikkia niitä hienolta näyttäviä asioita, koska se haluaa onnellinen. Mutta se ei ole. Äiti itkee, koska se ymmärtää, että oman elämän voi vielä haaskata, mutta oman lapsen lapsuuden riistäminen on väärin.
Siinä hetkessä kun lapsi syntyy, mikään ei ole enää samalla tavalla. Työssä vaaditaan yhä samaa panosta, mutta siihen vastaaminen ei ole enää mahdollista. Kun äidistä tulee äiti, äiti ei halua enää vain suoriutua elämästä. Äiti haluaa opettaa lapselleen esimerkin kautta, mitä on elämä. Äiti haluaa nauraa lapsen kanssa ja tehdä niitä ihan tavallisia asioita, jotka suoritusmaailmassa ovat muuttuneet tuottamattomuutensa vuoksi toissijaisiksi.
Vaikka työelämä kuinka toivoisi, äidit eivät ole superihmisiä. Äidit ovat aina ensin äitejä. Eikä yksikään palkka vastaa lapsen kanssa yhdessä naurettua naurua.
(Tutkimusten mukaan pienten lasten isät tekevät pisintä työpäivää. Kokemusteni mukaan yhä useammasta isästä tuntuu samalta kuin äidistä.)
Tämän sekä monta muuta ihanaa arkielämää pohtivaa tekstiä löydät herkullisen värikkäästä Hyvän elämän reseptit -kirjasta.
