Keskellä talven tuiskuja ja tuiverruksia jään aamussani miettimään mitä kaikkea voinkaan kasvattaa puutarhassamme ja mitä kaikkea jokaisella meistä olisikaan mahdollista kasvattaa omassa puutarhassansa riippumatta ns.puutarhataidoista. Aluksi kävin läpi inspiroivat siemenvarastoni viime vuodelta, kaik jotka jäivät ylitse ja kaikki puutarhasta keräämäni siemenet, mutta sitten ajatukseni kulkikin sangen muunlaisiin puutarhassa kasvatettaviin elämän ilmiöihin ja olotiloihin. Käänsin pohdintani aineettomiin kasvatuksiin ja puutarhan tarjoamiin mahdollisuuksiin näiden osalta. Puutarhanhoitoahan on kautta iki-ihanien aikain käytetty ylläpitämään ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Entisaikaan koulujen, sairaaloiden ja vankiloiden yhteydessä oli nykyisesti tunnetun nurmikentän sijaan rehevä puutarha, joka tarjosi hoivaa virikeellisesti siellä köpöttelijöille. Ymmärrettiin tuolloin, että ihminen on puutarhassa ollessaan sekä psyykkisesti, mentaalisesti että fyysisesti rauhallisen tehokas. Joku joskus jossain lausuikin, kuinka kokonaisvaltainen hyvinvointi avautuu kokonaisvaltaisesta olemisesta ja tekemisestä – tätähän puutarhurointi parhaimmillaan on.
Koen, että puutarhanhoito syventää aistiherkkyyttäni, avaa aistimaan, kuulemaan, tuntemaan, haistamaan, maistamaan, näkemään ja kokemaan jotain, mitä en voi aistia näiden viiden välityksellä. Esimerkiksi kesäaamussa kun lasken paljaat jalkani aamukostealle nurmikolle, maadottuen askellan hiljaa ihaillen puutarhassa, kuuloaistini herkistyy kuulemaan, kuinka aamutyölaisiksi nimittämäni pölyttäjät ovat jo vallattomina, reippaasti työnsä touhussa. Aamu on täynnä elämänmakuisia, ihmeellisiä ääniä. Pysähdyn keskelle tätä maailmaa – äänimaailmaa. Kuuntelen, kuuntelen ja kuulen. Surina ja pörinä, jossain tuuli hiljaa, hiljaa kahisuttaa heinikkoa, mustarastas, fasaani ja kuovi virittelevät ääntään uuteen päivään. Joskus tuntuu, että voin miltei kuulla kasvienkin kasvavan. Kosken ruusun herkää, avautuvaa kukkaa hellästi ja tunnen suurta rakkautta kaikkea tätä ihmeellistä kohtaan. Puutarha herättää rakkautta sisälläni. Avaudun aistimaan yhä vain syvemmin – tämänmoista kokemusta tarjoaa puutarhani usein varhaisessa aamussa. Olenhan ns. aamuihminen, elän ja oivallan aamuisin.
Puutarha tarjoaa myös mahdollisuuden kasvattaa syvempää luontoyhteyttä, syvempää luovuutta, vastuuta ja onnellisuutta. Voi kuinka onnellinen olenkaan, kun huomaan syksyllä kylvämäni keltasauramot nostavan hentoa taimivartaloaan kevään kosteasta mullasta. Tai kun maa-artisokat kohottelevat kohti taivata ja tiedän korjaavani mukulaista satoa sitten seuraavana keväänä. Vuorovaikutteista olemista luonnon kanssa, seuraillen, oppien ja jopa jutellen aivan ääneen heille – kasveille ja erinäisille luomakunnan otuksille. Uskon, että meissä piilee jossain määrin myötäsyntyinen kyky tietää esimerkiksi mikä kasvi viihtyy missäkin ilman oppikirjojen lukuja, jos avaudumme tälle hiljaiselle tiedolle ja annamme luonnon opastaa. Olemme luonto ja voimme kuulla.
Koen kasvattavani Herttatuvan “sikinsokin” puutarhassa myös irtipäästämisen taitoa sekä elämän kasvun ja kierron laajempaa ymmärrystä. Kun syksyllä tai keväällä lasken käsieni suojasta pienen elämää uhkuvan siemenen maahan, hoivaan kasvua parhaani mukaan koko kasvukauden, syksyllä seuraten, kuinka maanpäällinen kasvielo kuolee, lehdet varsisevat ja yksivuotiset kukat luovuttavat elämänsä pakkasten tullen kaikkensa antaneena – päästän irti. Välillä päästän irti tarpeestani hoivata ja annan kaikkien kasvaa Kaikkeuden hallussa. Luomoudun elämän ihmeestä ja päästän irti ajoittaisesta tarpeestani rajoittaa kasvua. Kaikki elämä elää ja alkaa siemenestä. Parhaimmillaan saan olla mukana ihmettemässä koko puutarhan kierrossa keräten siemenet talteen ja kylväen heistä uudet kaunokaiset seuraavaan kasvukauteen, ajatella… Merkityksellistä elämää – sitä puutarhanhoito minulle on.
Minä rauhoitun puutarhassa ja toisinaan taas kärsivällisyyteni pettää tai on ainakin koetuksella. Ai kuinka opettavaista! Kärsivällisyysharjoituksissakin lopulta hymyilen kyyneleet silmisssä navetan portailla ja kiitän elämän tarjoamasta mahdollisuudesta kehittyä ja kasvaa ja olla luottavainen sekä armollinen kaikessa odottamisessa ja malttamattomuudessa. Kylvin omenapuun kaksi vuotta sitten, viime kesänä se oli n. 10 cm” korkea”, hurraa! Kestää tovin jahka saamme satoa, kymmenisen vuotta kenties. Tässä esimerkillisessä tapauksessani ruokitaan todellakin kärsivällisyyttä, pienempi harjoitus on valmiiden omenapuiden taimien istutus – satoa saattanen saada jo 4 vuoden kuluttua! Ja voi sitä kiitollisuuden määrää, kun he kukkivat ensimmäisen kerran tietäen samassa hetkessä, ettei sekään vielä takaa omenoita, mutta kutsuu toivottavasti pölyttäjiä valkeisiin kukkasiin ristipölyttyäkseen naapureiden omenan kanssa. Luonto on ihmeellinen ja riippuvainen kaiken yhteyksistä, ihan kaiken. Puutarhakin on parhaimmillaan yhteisöllinen kokemusmaailma. Aivan kaikkien luomakunnan otusten sekä kasvien keskinäinen yhteisöllinen seikkailu. Yhdessätekemisen ilo!
Näitä(kin) siemeniä kylvän siis jälleen tulevana puutarhakautena ja katson kasvuani ihmisenä. Kasvatellaan!
