Olen kuluvalla viikolla kuullut ihmisten usein sanovan sitä, että elämä on yhtä kriisistä toiseen kulkemista – ”kriisistä kriisiin”, kuten Ismo Alanko osuvasti laulaa. Aika osuva on minusta muukin kuin pelkkä otsikko – kannattaa vilkaista laulun sanoja.
Kriisit jaetaan tavallisesti kehityskriiseihin ja traumaattisiin kriiseihin. Kehityskriisejä tai elämäntilannekriisejä ovat esimerkiksi lapsen syntymä, ”viidenkympin villitys” ja eläkkeelle siirtyminen. Ne ovat siis kriisejä eri elämänvaiheisiin siirryttäessä. Tällaiset tapahtumat voivat olla positiivisia tai negatiivisia, mutta jotka joka tapauksessa haastavat ihmisen voimavaroja.
Traumaattiset kriisit ovat äkillisiä tapahtumia, joihin liittyy suuri tunnejärkytys ja jonka käsittelyyn ihmisen omat voimavarat eivät hetkellisesti riitä. Traumaattisen kriisin voi laukaista esimerkiksi läheisen ihmisen kuolema, vakava sairastuminen, uskottomuus ja niin edelleen.
Johan Cullbergin mukaan kriisillä on neljä vaihetta: sokki-, reaktio-, läpityöskentely- ja uudelleensuuntautumisen vaiheet, joista kaksi ensimmäistä muodostavat kriisin akuutin vaiheen. Useinkaan kriisi ei kulje näppärästi ja nätisti vaihe vaiheelta vaan joskus joudutaan astumaan kriisissä yksi askel eteenpäin ja kaksi taakse. Yleensä kuitenkin, ei aina, tulee aika, jolloin kriisi asettuu osaksi omaa elämänkaarta eikä arpeuduttuaan muistuta enää ihan joka päivä niin kipeästi olemassaolostaan.
Kriisi on usein hyvin kipeä henkinen matka, joka haastaa ihmisen koko olemuksen muutokseen. Kriisi on tilanne, joka järkyttää oman elämän tasapainoa ja jossa aiemmin opitut ongelmien ratkaisukeinot eivät toimi. Sanana kriisi tarkoittaa käännekohtaa mutta myös mahdollisuutta.
Se teoriasta ja sitten varsinaiseen pohdiskeluun. Jostain syystä lasteni kanssa puhuimme siitä, milloin he olivat oppineet kävelemään. Ja muistin, miten heidän vauva-aikoinaan ihailin luonnon viisautta saattaa ihminen kahdella jalalla käveleväksi otukseksi. Vauva vahvistaa viisaasti eri lihasryhmiä: opettelee kannattelemaan päätään, punnertaa pystyasentoon istuakseen ja maassa masullaan maatessaan on lentoon lähtevässä asennossa selän lihaksia vahvistaakseen, näin ainakin maalaisjärkisesti ajattelen. Ihmistaimi saa usein palkinnon sinnikkäästä harjoittelusta ja nousee noin vuoden iässä pystyyn ja ottaa ensimmäiset askeleensa.
Ymmärsin, että samalla sisäsyntyisellä sinnikkyydellä meillä ihmisillä on pyrkimys selviytymiseen. Kriiseistä ja muista elämän haasteista lähdemme alun järkytyksen jälkeen tiedostamattomasti kulkemaan kohti kohtaa, jossa voimme varovasti sanoa selviytyneemme. Ja aina on poikkeuksia, mutta aika usein kuitenkin lähdemme uudelleen kurkottamaan kohti valoa, nousemme taas jaloillemme kuten tapaamme sanoa.
Polvilleen putoaminen on käännekohta. Ei ole enää paluuta vanhaan elämään vaan vaaditaan paljon surutyötä ja muuta psyykkistä työtä sen hyväksymiseksi, että elämä on lopullisesti muuttunut. Siinä matkan varrella itsekin muuttuu – joku joskus kyynistyy ja katkeroituu, mutta moni myös viisastuu ja vahvistuu.
Se mikä minua itseäni tässä hetkessä puhuttelee, on se, että kun itse kriisin myötä muuttuu, joutuu hetken elämään vähän kuin tyhjässä tilassa ennen kuin löytää sen uuden elämän, johon itse sopii.
Kriisi on myös mahdollisuus. Kun ei enää oikein sovi vanhaan elämään, on mahdollisuus alkaa luoda uutta. Minun kokemukseni mukaan elämä itse auttaa tässäkin: koen, että näinä hetkinä näytetään paljon erilaisia asioita ja vaihtoehtoja aivan kuin kysyttäisiin, mitä ihminen todella haluaa. Siinä sitten voi kuljeskella ja poimia koriin kaikenlaista herkkua; ottaa ja jättää ja jos vielä osaisin nauttia – korillinen kun ei taida koskaan tulla valmiiksi.
Voisikohan vajaasta korista ja jo pelkästä matkanteosta oppia nauttimaan?
Millaisia herkkuja sinun korissasi on? Herkkujen herkkua ehkä ja joukossa jotain vanhentunutta ja pois heitettävää?
Mikä siinäkin on, että vanhentuneiden herkkujen pois heittäminen on niin vaikeaa?
Ja miksi joskus herkkukorin runsaudesta tuntee syyllisyyttä?
Ja miksi kaverin kori näyttää niin paljon herkullisemmalta kuin oma?
Tätä se elämä kai on: oman korin täydentämistä ja tyhjentämistä sekä korin kunnon tarkistamista ja paikkailemista myös. Kriisiä kriisin perään ja herkkuhetkiäkin silloin tällöin.
