Teatteria, joka laittaa ajattelemaan

Teksti: Susanna Gillberg


Olen vapaa-aikanani mukana järjestämässä kesäteatteritapahtumaa, ja joka vuosi nousee jossain vaiheessa esiin ajatus kulloisenkin näytelmän pituudesta. Kokemusteni mukaan ihmiset jaksavat seurata esitystä maksimissaan pari tuntia väliaikoineen, ja tämä aika tuntuu lyhentyvän koko ajan. Kuulin jokin aika sitten niin ikään keskustelun, missä kritisoitiin tämän päivän elokuvia siitä, että ne ovat liian pitkiä, ”yli kaksi tuntia”. Kuulemma puolitoista tuntia on sopiva kesto, sen pidemmälle ei jaksa keskittyä.

Samasta ilmiöstä lienee kyse myös siinä, että nopealukuisia pokkareita tuntuu olevan kirjakaupoissa aina vain enemmän. Jossain uutisoitiin taannoin siitä, että lapset ja nuoret eivät jaksa enää lukea pidempiä tekstejä tiedonhakumielessä, koska on niin helppoa ja nopeaa vain syöttää sana hakukoneeseen ja vastaus löytyy sekunneissa. Kuinka syvällistä tietoa tällä tavalla voi löytää? Kuinka tietoa voi ylipäänsä prosessoida, jos opitaan siihen, että on olemassa vain yksiselitteisesti kysymyksiä ja vastauksia – ei mitään siltä väliltä?

Kaikki tämä liittyy jollain tavalla kärsivällisyyteen, tai oikeammin kärsimättömyyteen. Ihmisten on vaikea pysähtyä ja keskittyä tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan. Kesäloma saatetaan kyllä viettää mökillä rentoutuen ja hiljaisuudesta nauttien, mutta keskittyminen ja asioiden syvempi pohtiminen tulisi ottaa myös jokapäiväiseen käyttöön. Kulttuurista nauttiminen vapaa-ajalla voisi olla hyvä alku.

Teatteritapahtumamme, Kivi-juhlat, esittää vuosittain Aleksis Kiveen liittyviä näytelmiä tai musiikkia, ja lienee selvää, etteivät näytelmät ole sitä perinteistä ”kesäteatterihassuttelua”. Huumoria ei puutu tämänkään kesän esityksestä, joka kertoo Kiven elämästä, mutta sen lisäksi näytelmä tarjoaa hyvin paljon miettimisen aiheita aina yksittäisen ihmisen elämästä yhteiskunnallisiin asioihin. Näytelmän kesto on väliaikoineen noin 2 tuntia 40 minuuttia, ja se tarjoaa vastinetta joka minuutiksi. Esityspaikkana toimii Taaborinvuori – mäki, jonka Aleksis Kivi on nimennyt ja jossa hän lapsena leikki. Autenttinen miljöö siis, joka on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Parhaimmillaan kulttuurista nauttiminen onkin kokonaisvaltainen kokemus, joka laittaa ajattelemaan.