Avioliiton sanotaan olevan korkeinta joogaa. Se on jatkuva harjoitus ja armoton peili. Toisen ihmisen kautta on mahdollista nähdä omat vahvuutensa – ja heikkoutensa raadollisen tarkasti.
Ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee ympärilleen muita. Saattaa tuntua paradoksaaliselta, mutta muiden kautta on mahdollista nähdä itsensä. Parisuhteessa itsensä näkemiseen on lähes jatkuva mahdollisuus. Kundaliinijoogan mukaan, ideaalitapauksessa parisuhteessa on ”kaksi kehoa ja yksi liekki”.
Tuskallisen harvoin ihminen kuitenkaan arjen tiimellyksessä muistaa katsoa toista ihmistä omana peilinään. Muutostoiveet harvemmin kohdistuvat itseen, usein vika on toisessa. On helpompi kertoa puolisolle, miten tämän tulisi muuttua kuin nöyrtyä huomaamaan oma kasvun paikkansa. Ylemmyyden- tai alemmuudentunnot kertovat enemmän minusta kuin toisen ihmisen hyvistä tai huonoista puolista.
Näemme toisessa ihmisessä asioita, joista emme ole ylpeitä itsessämme tai ominaisuuksia, joita haluaisimme meilläkin olevan. Häpeämme jotakin itsessämme, emmekä uskalla antautua aitoon vuorovaikutukseen. Haluamme antaa itsestämme paremman kuvan ja pakenemme suojan taakse. Kilpailemme.
Todellisuudessa lähes kaikki ovat kuitenkin yhtä epävarmoja itsestään, eikä kukaan ainakaan ole toista parempi. Olemme kaikki sieluja, keskellä kokemusta ihmiselämästä. Ja ihmiselämään liittyy olennaisesti ihmisen epätäydellisyys. Se kannattaa hyväksyä ja antaa anteeksi niin itselleen kuin muillekin jo etukäteen.
On toki olemassa ihmissuhteita, jotka ovat juuri sillä hetkellä liian rankkoja. Ja kyseessä on aina kahden kauppa: onnistumista helpottaa molemminpuolinen tahto yhteiseen hyvään. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, ettei itseään pääse pakoon.
Tarvitsemme peilejä kasvaaksemme, ymmärtääksemme, minne olemme menossa sekä nähdäksemme itsemme ja tutustuaksemme omaan ytimeemme.
Oman ytimen löytäminen on tärkeää, sillä sitä kautta avautuu kaikki muu. Kun tunnen itseni, tunnen kaikki, pohjalla on nimittäin yksi: yksi tietoisuus, pyhyys, rakkaus, jumaluus – miksi sitä halutaankin nimittää. Yksi ja sama ilma, jota hengitämme. Yksi yhteinen universumi. Yksi sielu, jonka osia kaikki olemme.
Ihmissuhde onkin siis ennen kaikkea suhde itseen. Ollakseen sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa on löydettävä oma ytimensä: oma sielu, valo, voima ja rakkaus itseen. Ennen kuin siitä on omakohtainen kokemus, on tämä kaikki kaunista sanahelinää.
Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, jonka mukaan järjestetyt avioliitot ovat jo viiden avioliittovuoden jälkeen keskimäärin onnellisempia kuin rakkausavioliitot. Hätkähdyttävä ajatus. Järjestetyissä avioliitoissa (joihin toki liittyy paljon huonoakin, muttei aina) rakkauden määrä yleisesti ottaen kasvaa, kun taas rakkausavioliitoissa se pienenee. Joogataustaa vasten ymmärrän viestin niin, että yhteinen tahto, yhteisön tuki ja sitoutuminen kasvattavat rakkautta jopa tuntemattomaan kumppaniin.
Joogaopettaja Shiv Charan Singh sanoo konsultoivansa usein pariskuntia. Hän kertoo kysyvänsä ensimmäisenä molemmilta, ovatko nämä valmiit olemaan yhdessä toisen kanssa, vaikka tämä ei koskaan muuttuisikaan. Jos vastaus on kielteinen, ei suhteella hänen mukaansa ole minkäänlaista tulevaisuutta.
Niin, toista ei voi muuttaa. Ajan kuluessa me kaikki toki muutumme, mutta muutos ei tule ulkopuolelta. Siksi on hyvä välillä katsoa toista silmiin, ottaa yhteyttä sielun, ei vain arkiaskareiden tasolla: kaksi kehoa ja yksi liekki, yhdessä hamaan loppuun saakka, mitä tahansa tuleman pitää? Sellainen asenne parisuhteeseen kasvattaa rakkautta sekä antaa hurjan paljon voimaa, turvaa ja iloa siitä, että juuri me olemme yhdessä. Minä ja luotettava peilini.
