Miks mää oon aina hippa?

Pellavapäisenä räkänokkana leikittiin joskus sellaista naruhippaa, jossa toinen juoksee hyppynarun kanssa karkuun ja toinen yrittää astua narun päälle. Juoksua, naurua, läps ohi, naurua, taas juostaan. Läps läps. Juuri ennen kun jostain kuuluu tuttu syömään-huuto, samettinen kiinantossu hipaisee vaaleanpunaista muovista narua ja koko kesäinen tienoo vastaa: ”Sää oot hippa!”

Paahdan. Tuskailen. Läps ohi. Tuskailen. Taas paahdan. Läps läps. Ohi. Kiinantossut ovat käyneet puristavan pieniksi, ja hyppynarun pätkä on muuttunut kuristavaksi deadlineksi. Se pitää saada kiinni ennen kuin vatsasta kuuluu vaativa syömään-huuto. Mää oon hippa.

Aamulla, kun kello herättää, mää oon hippa. Ei naurata. Läps läps vaan lounaaseen asti. Läps läps, pakko saada kiinni, ei ehdi kahville. Läps läps, että pääseen kotiin lepäämään, kun on juossut koko päivän sen perässä. Näen unta naruhipasta, jossa jalka on aina liian hidas.

Ring ring ja läps läps ja sitä rataa. Yhtäkkiä huomaan olevani kolmekymmentä. Miten voin entisenä pikajuoksijana olla edelleen hippa? Onko tekniikassani jotain vikaa? Pitäisikö tehdä voimaharjoittelua enemmän? Tai lisätä painoja? Olenko oikeasti näin hidas?

Istahdan katukivetykselle hengästyneenä ja itseeni pettyneenä, kuulen oman ääneni sanovan haparasti: ”mää en ala enää”. Isovarpaassa on rakko, polvessa rupi, lihaksia särkee. Kun painan pääni polviin, kyyneleet ja hikikarpalot yhtyvät silmäkulmassa. En enää halua nähdä, miten naru pyörii kiusoittelevasti edessäni. ”Sää oot hippa, et saa-a kiin-ni!”

Pää painuksissa alan kuunnella lähitienoon ääniä. Läps läps, mutta ei naurua. Pyyhin kyyneleeni ja nostan katseeni. Näen joitain ihmisiä istumassa vieressäni yhtä kuluneet samettikengät jalassaan kuin minulla. Enemmän ihmisiä näen tallaavan asfalttia, läps läps. Ohi. En näe enää naapurin Jaanaa narun toisessa päässä.

Yhtäkkiä kuulen naurua. Se on omaani. Se alkaa sointua kivasti yhteen niiden muiden kanssa, jotka eivät ole liian hengästyneitä nauraakseen. Päätämme tehdä uudet säännöt:

  1. Tavoitetta ei ole ilman iloa. Jos ei koe tekemisestään riemua, tavoitetta ei voi asettaa.
  2. Kun tavoite on syntynyt, unohda se, ja keskity aistimaan ja elämään.
  3. Älä koskaan seuraa sitä, mitä et tunnista. Arvio tarkkaan kenen tai minkä kanssa leikit, pelaat tai juokset.
  4. Pysähdy välillä. Anna toisen ihmisen saada sinut kiinni.
  5. Pidä tauko, kun on sen aika. Mene syömään, kun kuulet huudon. Huolla kengät. Pyyhi räkä.
  6. Jos vauhti on liian hurjaa, hidasta. Autokaistalla ei ole ihmisen hyvä olla. Älä leiki moottoritien läheisyydessä.
  7. Tyydy vähään. Pyri ennemmin pieneen hipaisuun kuin asfaltin läpi porautumiseen.
  8. Häviäjiä eikä huonoja ole.  Elämänilo on kaikkia varten.

Yritän vielä miettiä, mihin vaaleanpunainen muovinen hyppynaruni olisi vuosien saatossa voinut päätyä. Näen sen makaamassa mullassa siellä, missä ei ole enää naurua eikä läpsytystä. Siellä ei ole enää hippaa.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.