Sivu 443 – Hidasta elämää

Sarastus: Armo

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.

Nousen sohvalta. Olen maannut siinä jo monta tuntia tuijottaen hitaasti tikittävää kelloa, aistien harmaan sumuista lauantai-iltapäivää. Kuljen huoneesta toiseen; näitä seiniä olen tuijottanut monta kuukautta. Avaan sälekaihtimet, ehkä on jo aika, kello käy kahta. Päivästä toiseen ihmettelen tätä pienen kaupungin maisemaa, pilkahdusta merestä, joka avautuu ikkunastamme.

Autot ajavat talomme ohi vesisateessa. Hän soittaa työmatkaltaan Tukholmasta ja minä tiuskin kiukkuani puhelimeen. Päätän puhelun lyhyeen. Mietin miksi hänelle tapahtuu koko ajan jotain ja miksi minä tuijotan näitä samoja seiniä. Vedän hupparini hupun päähäni. Palelee.

Keittiön kaapinovet ovat vihreät. Vihreät! Vuokraisäntämme on tehnyt remontin juuri ennen muuttoamme enkä voi ymmärtää miksi kukaan maalaisi vanhat 60-luvun kaapit noin kammottavaksi vielä 2010-luvulla. Saimme luvan maalata ovet uudelleen vaaleiksi, sillä en voi sietää niitä. Mutta edelleen avaan ne kammottavassa värissään ja otan esiin kahvikupin. Asiat etenevät hitaasti.

Keitän kupin teetä. Kurkkuni on kipeä, päätä särkee. Flunssa. Katson televisiosta ohjelmaa, jossa nelikymppiset, vielä kotonaan asuvat neitsyet etsivät sitä oikeaa. Odotan amerikkalaisten tosielämän kotirouvien hyppäävän ruutuuni – mitä ihanaa draamaa! Tuijotan imuria. Siivous saa vielä hetken odottaa. Anoppi Suomesta on tulossa huomenna kylään.

Kuinka nopeasti ihmisen aivot surkastuvat? En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään järkevää aivotyötä. Tätä huoneesta toiseen vaeltelua arkeni on – ja vähän Facebookia siihen päälle. Katson uutta Billy-hyllyämme, ja olen aikeissa ottaa sieltä kirjan, mutta pyörrän päätökseni. En jaksa lukea elämäntaito-oppaita.

En ole kirjoittanutkaan yli kuukauteen. Aika on vain huomaamatta lipunut silmieni ohitse. Ollakseni rehellinen, olen viimeisten viikkojen ajan keskittynyt vain siihen että aika menisi eteenpäin. Että tulisi joulu, tulisi uusi vuosi. Tulisi jotain. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta, analysoimatta, tulkitsematta, tuomitsematta – keskittynyt vain kuuntelemaan sillä pohtiminen ja pyörittäminen tuntuvat turhalta. Nyt on vain keskityttävä elämään jokainen päivä ja otettava vastaan jokainen tunne; kuunneltava mitä ne minulle haluavat sanoa, ja päästettävä niistä irti.

Mikä vuosi! Päästin irti taakasta, joka rajoitti minua elämästä. Ja sitten elin ja muutuin ja asetuin uuteen ympäristöön. Koin ihmeitä, joita en olisi saanut kokea, jollen olisi päästänyt irti vanhasta.

Ja sitten suvantovaihe. Vihreiden keittiönkaappien tuijottamista, nelikymppisiä neitsyitä televisiossa. Tungen pölynimurin siivouskaappiin ja suljen oven. En ole oma itseni, mutta samalla en tiedä kuka olen – jännittävä ristiriita! Otan jääkaapista palan pitsaa ja jälkiruoaksi suklaakonvehdin.

Minä, joka ennen lauantaiaamunakin laitoin kellon soimaan aamuseitsemältä peläten että elämä ajaisi muuten ohitseni, menen takaisin sohvalle odottamaan amerikkalaisia kotirouvia. Ihana vapaus! Ei tarvitse ahdistua omista ajatuksista. Ei tarvitse porautua niihin, tuntea huonoa omatuntoa siitä, ettei tee mitään järkevää.

Taidan antaa itselleni armon.

Turmiolliset lokerot

Teksti: Jani Wahlman

Turmiolliset lokerot

Meille ihmisille äärimmäisen hyödyllinen työkalu on lokerointi. Kun lokeroimme vaikkapa musiikkia, sosiaalisia statuksia tai mielipiteitä, meidän on helpompi käsittää ja käsitellä noita asioita. Poliittiset puolueet, musiikin ja elokuvien genret, uskontokunnat, tiede- ja ajatussuuntaukset ja monet muut asiat ovat esimerkkejä arjessa usein kohtaamistamme lokeroista, joista monilla on toki paikkansa ja etunsa.

Olemme arjen ahkeria lokeroijia, joskus tosin liiankin ahkeria. Jos tietyt piirteet ja tuntomerkit täyttyvät, meillä saattaa olla mielessämme jokin valmis lokero toisille ihmisille, kokemuksillemme ja meitä ympäröiville ilmiöille. Lokerointi ja luokittelu ovat onneksi ja autuudeksi monimutkaisessa maailmassamme, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

Heti, kun alamme lokeroida jokaista aistiemme kautta havaittavaa informaationhippusta, ja muodostamme mieleemme tiukkoja lokeroita, alkavat toimenpiteen hyödyt peittyä siitä syntyviin haittoihin. Tiukka ja jämpti lokerointi kaventaa maailmankuvaamme ja voi synnyttää meille putkinäön.

Pian olemme umpiossa, meistä on tullut jääräpäisiä yhden totuuden ja parin periaatteen ihmisiä, joiden leuka vääntyy vääryyksistä väärälleen. Nuo vääryydet ovat kaikkea sitä, mitä maailmassa tapahtuu suosimiemme lokeroiden ulkopuolella tai inhoamiemme lokeroiden sisäpuolella.

Meiltä on kadonnut ominaisuus ottaa avosylin vastaan sitä erilaisuutta, mitä maailma meille päivästä toiseen tarjoaa. Meiltä on kadonnut halu ja osaaminen ymmärtää lokeroidemme ulkopuolisia asioita. Emme ymmärrä, jos ystävä hehkuttaa maailman mielettömyyttä, koska putkinäkömme ja lokeroidemme muodostamien linssien avulla näemme vain kapean ja ahtaan maailman. ”Mikä tässä muka on niin mieletöntä?”, saatamme pohtia.

Ahtaassa tilassa on pakko hidastaa. Taannoin käydessäni Vietnamin Ho Chi Minh Cityn lähellä Vietkongin aikoinaan kaivamassa Cu Chi -tunneleissa, oli noita tunneliverkostoja ahdasta ja ahdistavaa taivaltaa. Tahdin oli oltava hidas. Sen sijaan vaikkapa Porin Kirjurinluodolla lenkkeillessäni tila on vapaa ja voin juosta sydämeni kyllyydestä.

Yliannostellun lokeroinnin tuottaman mielen ahtauden välttäminen on erinomainen avain mielettömään arkeen. Ahkerille lokeroijille yksi harvoja toimivia reseptejä on elämän hidastaminen. Liikaa lokeroimatta elävälle ja elämän upeutta avosylin vastaanottavalle kaiken tuon upeuden fiilistely tuo uskomatonta voimaa, eikä mitään reseptejä tarvita.

* * *

Kirjoittaja Jani Wahlman opiskelee Porissa kauppatieteitä ja pian myös humanistisia tieteitä, kirjoittelee Porinoita-blogia (http://porinoita.blogspot.fi/) sekä häärii kaikenmoisissa projekteissa ja fiilistelee elämän mielettömyyttä.

Resepti: Punajuurilaatikko

Joulun kunniaksi vielä jotain… Tässä hyvä lisä tai vaihtoehto perinteisille laatikoille; kehittelemäni ihana Punajuurilaatikko!

Herkullista joulua kaille!

Punajuurilaatikko

1 kg punajuuria

2 dl kuohukermaa

1 dl vettä

3 munaa

½ tl ruususuolaa

1 rkl siirappia (tai hunajaa)

½ – 1 sitruunan mehu

1 tl muskottia

ripaus mustapippuria

½ – 1 pkt aurajuustoa (voi jättää hyvin myös pois)

voita

Keitä punajuuret vedessä pehmeiksi. Laita ne kylmään veteen ja hiero kuoret niistä pois (helpompaa kuin veitsellä kuoriminen). Raasta tai soseuta punajuuret (itse soseutin). Lisää muut aineet ja kaada seos voilla voideltuun vuokaan ja laita päälle muutama voinokare. Paista 200 asteessa ensiksi noin 50 min. Laske lämpö 150 asteeseen ja anna hautua kunnes koostumus on mielestäsi sopivaa.

Laaja kulma: Palkintoja

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Huomasin pudonneeni palkintoansaan. Sellaiseen, jossa vastuu ulkoistetaan ja ajatellaan, että joku näkee ja palkitsee omassa elämässä koetut kärsimykset, uhraukset ja vaivan. Sellaiseen, jossa sorrutaan ajattelemaan, että seuraava vaihe elämässä on parempi, helpompi, sen sijaan että etsisi juuri tästä hetkestä hyvää. Tämä sama palkintoansa, johon nuorempana hairahdin, mutta josta luulin jo päässeeni. Tämä sama palkintoansa eli edelleen vahvasti, myrkytti ajatteluani huomaamattomasti.

Mutta tämäkin ansa on sitkeä. Sekin vaatii sitä, että tarkkailee omia olemassaolonsa vaikuttimia, ei ulkoista vastuuta ja jaksaa olla kärsivällinen. Mutta kun aina ei jaksa.

Seuraavana päivänä, yhden flussaisesti nukutun yön jälkeen istun tyttäreni kanssa sohvalla. Hän juo pillillä maitoa, tuttipullo on jäänyt historiaan. Hän kasvaa, puhuu kahta kieltä ja hänen paras ystävänsä on vietnamilainen. Muovikuusi vilkkuu, kotikaaos ei häiritse. Joulupyhinä flunssakin saa parantua rauhassa. Tajuan, että tässä se palkinto on. Tämä hetki, edes liikenteen melu ei häiritse. Kaikki se, mikä arkeeni kuuluu. Se, että olemme onnistuneet edes jotenkin sopeutuneet elämään vieraalla maalla.

Tekeminen ja oleminen ovat itsessään palkintoja, ei se, että niistä pitäisi seurata jotakin merkityksellisempää. Oman elämän tekemisen – ja myös tavan jolla on – on hyvä olla sellaisia, jotka ovat jo valmiiksi itselle merkityksellisiä. Tässä nykyhetkessä, ei seuraavassa elämässä eikä välttämättä edes huomenna. Vaan juuri nyt.

Ja lisäksi, on itsestä kiinni, näkeekö tässä hetkessä palkinnon piirteitä (jos niitä ylipäätään haluaa nähdä), vai putoaako ansaan ja langettaa vastuun palkinnon antamisesta jollekin muulle, ulkopuoliselle.

Resepti: Samettinen maa-artisokkakeitto

Tänään hehkutan maa-artisokkaa! Tämä tosi mahtavan makuinen mukula on aivan liian vähän käytetty ja se aina yllättää vahvalla, mutta samettisella maullaan. Maa-artisokkaa kutsuisin terveysperunaksi, sillä se – toisin kuin peruna – ei rasita lainkaan insuliiniaineenvaihduntaamme.

Continue reading Resepti: Samettinen maa-artisokkakeitto

Runokuva: Ihminen ihmiselle

Jokainen kerta kun nykäiset vastaantulijaa hihasta ja saat hänen huomionsa, hän nostaa sielusi korkeudelle taskustaan peilin. Jotkin meistä nauttivat huomiosta ja sen tuomasta persoonansa piirteitä vahvistavasta vuorovaikutuksesta, mutta mitä syvemmin tunnemme toista ihmistä, sekä toista ihmistä kohtaan, sen suuremmaksi käy tuo ”peili”, jota jok’ikinen vastaantulija kantaa mukanaan. Sen alastomammiksi tulemme, meille itsellemme.

Miksi pelkäämme kohdata toista ihmistä?

Olla alaston, on olla haavoittuvainen. Oli tunne mikä hyvänsä jonka toinen meissä herättää, se nousee meistä itsestämme. Kun vuorovaikutuksen toinen osapuoli saa sinut vaikkapa hermostumaan, hän painaa sinussa ”kipupistettä” jollakin sanomisellaan tai tekemisellään, ja tällöin peilaat hänen kauttaan jotain itsestäsi. Samoin kun huomaat jotain kaunista tai ihastuttavaa.

Kuka on toinen ihminen?

Lopulta kaikki ympärilläsi opettaa sinua itsestäsi. Mitä vahvempi reaktio, sen vahvempi yhteys sinulla on juuri sillä hetkellä itseesi, perimmäiseen olemukseesi. Ehkä toinen ihminen ärsyttää sinua, sillä hänessä on jokin piirre, jonka tunnistat itsessäsi ja jota et haluaisi kokea. Ehkä tiedostat tuon tunteen alkuperän, ja vaikka et tiedostaisikaan, on tuo toinen ihminen juuri antanut sinulle jotain arvokasta. Voiko toinen todella antaa sinulle enempää kuin osan itseäsi?

Olla ihminen ihmiselle, alastomana, kysyy rohkeutta. Olla itsensä vailla verhoa tässä ajassa, jossa olemme tottuneet yrittämään olla jotain, jonka oletamme olevan sitä jotain, voi vaatia monta kyyneltä ja vapautettua naurua. Mutta lopulta, voitko olla yhtään enempää tai vähempää kuin se, mitä olet paljaimmillasi. Kun olet läsnä toiselle puhtaasti ja sallit toisen olla sinulle, se on enemmän ja vähemmän kuin yksikään voi toivoa tai pyytää.

Juoksen, koska on joulu

Hulisen ja höyryän. Joulua. Lahjoja, joulutervehdyksiä ja tietenkin ruokaa. Minulle, niinkuin monelle meistä, se on reipastahtinen joulun sävel. Ja kuin varmuuden vuoksi, kaikki tuntuu tietysti jääneen viimetippaan – tai ainakin lähelle. Tulen kotiin ja tipahdan sohvalle. Poikki -fiilis, vaikka olenkin saanut pääosin ystävällistä palvelua.

Kömmin keittiöön. Haluan kunnon maitokaakaon. Kattila hellalle ja täysimaitoa kiitos. Onneksi on. Jaa – siis miksi kaahotan? Miksi juoksen, törmäilen, yritän ehtiä, keksiä ja jaksaa? Siksi, että on joulu. Niinpä – haluan osoittaa ihmisille ympärilläni, että he ovat tärkeitä. Ovat siis olleet tärkeitä ympäri vuoden, mutta näin jouluna taidan muistaa sen jotenkin selvemmin. Eihän tilanne kuitenkaan ole oleellisesti erilainen kuin vaikkapa syyskuun 12 päivänä. Tai minä muuna päivänä tahansa. Onko tässä kyseessä jokin joulutauti, jota ilmeisesti joulukalenterit levittävät. Siksihän niissä varmaan on luukkujakin.

Maito kiehuu, kaakao on kohta valmis. Sopiva kaakaoseos joukkoon, hetki rauhallista sekoitusta ja odotusta. Hmmm – sitä se varmaan on. Haluan osoittaa kiitollisuuteni. Hei haloo! Siinähän se on. Kiitos. Sitä minä ainakin odotan. Enkä vaan jouluna. Ei sen puoleen, jouluherkutkin kiitoksella maustettuina ovat vielä parempia. Mutta kiitos – se on asia, joka saa sydämeni tärisemään. Varsinkin kun joku kertoo, tilanteesta tai kokemuksesta, jossa olen onnistunut antamaan merkitystä hänen elämäänsä. Kun sellaisen kuulee tai lukee, kollilla tulee kyynel silmään ja ääni alkaa täristä. Tapahtuu jotain suurta. Olen osa häntä ja hän on osa minua.

Maistan kaakaota. Aika kuumaa vielä. Mutta menee, kun vähän puhaltelen ja puraisen mukaan piparia. Niin, se kiitos ja kiitollisuus. Siinähän se on koko jutun ydin. Minulla on riittävästi kaikkea materiaa, mitä tarvitsen. Paketit on kivoja, mutta eivät niin merkittäviä. Enempi se ajatus. Tarvitsenko minä niitä paketteja? Entä tarvitsevatko mun pakettieni saajat niitä. Enpä oikein usko. Pienille lapsille niiden merkitys on ymmärrettävä. Mutta entä me aikuiset, pääosin materialla kyllästetyt ihmiset.

Pipari loppui. Ei hätää löytyy joulutorttuja. Tein itse – tai siis poikieni kanssa. Ja kyllä – niistä tuli hyviä. Entä jos keskittyisin tänä jouluna kiitosten antamiseen? Sanoihin, jotka annan nauttien hänen katseestaan. Tai edes pieneen viestiin tai puheluun. Kertoisin läheisille ja ystävilleni, miten paljon he minulle merkitsevät. Kiittäisin avoimuudesta ja rehellisyydestä. Luottamuksesta ja kuuntelusta. Kärsivällisyydestä, erityisesti silloin, kun sitä on minulta puuttunut. Kiittäisin halauksista, joita olen saanut. Kertoisin miten suuri merkitys näillä asioilla on minulle ollut. Miten ne ovat melkein pysäyttäneet sydämeni ja saaneet minut tuntemaan itseni ihmiseksi. Sellaiseksi joka on hyväksytty sellaisena kuin on. Voinko saada sellaista paketista? Kiitos kaikki ystäväni. Nyt kerään rohkeutta kertoa tämän kaiken teille.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Tiedät, että tarvitset haasteita ja kasvua

Jos olemme turvallisuutta etsiessämme kitkeneet elämämme haasteet ja rikkaruohot, alkaa tasapaksuus aiheuttaa ristiriitaa sielumme pyrkiessä laajempaan yhteyteen itsensä kanssa.

Kuten minkä tahansa elollisen kohdalla, myös ihmisen elinehtona on kehittyminen, laajentuminen ja kasvu. Psyykemme on tietoinen tästä universaalista totuudesta ja sisäinen äänemme kehoittaa meitä hakeutumaan niin fyysisen, psyykkisen kuin henkisenkin kasvun äärelle.

Mitä korkeammalle siirrymme tarpeiden käsittelyssä, sitä syvällisempiin tarpeisiin kytkeydymme. Syvällisyys ei silti ole synonyymi huuhaalle, vaan kyse on persoonamme perustarpeesta. Tarpeita voidaan tarkastella myös kehittymisen näkökulmasta. Henkilö joka on tietoisesti työstänyt varmuuden, vaihtelun, merkityksellisyyden sekä yhteyden & rakkauden tarpeensa terveille säännöille ja tasapainoon, on usein luonnostaan altis katsomaan asioita kasvun ja kehittymisen näkökulmasta. Pelonomaisen tarpeiden täyttämisen sijaan elämä saattaa alkaa näyttäytyä oppimatkana ja mielenkiintoisena haasteena, jota ei ole tarkoituskaan pystyä ennakoimaan tai hallitsemaan täysin.

Kasvun tarve voi olla hallitsevana tarpeena myös ilman taustalla olevaa kehityskaarta. Samoin kasvu voi olla keino etsiä itselleen turvallisuutta, vaihtelua sekä merkityksellisyyttä

Jos katsoisit elämäsi haasteita ja epäturvallisuuksia kasvun näkökulmasta, muuttaisiko se kokemustasi niistä? Entä jos merkityksettömyyden tunteemme kertoisivat mahdollisuudesta löytää merkitys laajemmista ja kestävämmistä perusteista? Tai jos kokemuksemme rakkauden puutteesta kertoisikin kyvyttömyydestämme rakastaa, olisiko kokemuksesi elämästä erilainen?

Kasvun tarpeen tunnistaminen ja sen sisällyttäminen arkea ohjaaviin asioihin on hyvä tapa muuttaa kokemustamme vaikeissa hetkissä. Ottaessasi yhteyden siihen osaan itseäsi joka haluaa kasvaa, sinun on helpompaa ymmärtää ja vastaanottaa elämä silloinkin kun haluaisit kääntää vaikeuksille selkäsi.

Kurkkaa Aaron uutuuskirja Rohkea elämä, joka kertoo rohkeudesta elää omannäköistä elämää.

Kuinka saisin omanarvontuntoni takaisin eron jälkeen? – Psykologi vastaa

Kysy psykologilta -palstalla psykologi Heli Heiskanen vastaa Hidasta elämää -sivuston lukijoiden kysymyksiin. Voit esittää Helille oman kysymyksesi Hidasta elämää -keskustelupalstalla tässä keskusteluketjussa.

Kysymys:

”Olen eroamassa 30 vuotta kestäneestä suhteesta. Mieheni on enemmän tai vähemmän narsistinen, riippuen aina vuodenajoista. Olen koko tämän ajan kestänyt ja keksinyt aina ”hyviä” selityksiä, miksi minun pitää jaksaa. Milloin hyvä syy jatkaa on ollut lapset, milloin mieheni suku tai mieheni terveydentila.

Olen itse sairastunut näiden vuosien aikana ja jouduin nuorena eläkkeelle. Nyt pyytäisinkin apua siihen, miten saisin omanarvontuntoni takaisin ja miten oppisin olemaan syyttämättä itseäni?”

Kysyjänä nimimerkki Elämä edessä

Helin vastaus:

Kiitos kysymyksestäsi nimimerkki Elämä edessä. Aihe koskettaa monia, jotka kokoavat omanarvontuntoaan henkisesti ja/tai fyysisesti vahingoittavan suhteen jälkeen. Toivottavasti sallit, että käytän termiä väkivaltainen suhde, jolla tarkoitan vääränlaista ja vahingoittavaa henkistä ja/tai fyysistä vallankäyttöä suhteessa.

Kylmän ja kuuman vaihtelu pitää toivoa yllä

Alistavassa suhteessa itsetunto on aina koetuksella. Haitallinen vallankäyttö nujertaa kohdettaan vähitellen, saa epäilemään ja syyttämään itseään, häpeämään itseään ja omaa tilannetta. Tyypillisesti väkivaltaisessa suhteessa kylmä ja kuuma vaihtelee: välillä toinen on arvosteleva, ilkeä ja kylmä, mutta juuri kun uhri on saamassa tarpeekseen, niin tekijä muuttuu taas mukavaksi, katuvaksi ja lupaa muutosta. Näin toivo pysyy yllä usein vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen.

Käsittele kokemuksesi luotettavan ihmisen kanssa

Kysyt, miten saisit omanarvontuntosi takaisin ja oppisit olemaan syyttämättä itseäsi. Se tulee vaatimaan oman aikansa, mutta eheytyminen on täysin mahdollista.

Pidä etäisyyttä entiseen puolisoosi, jotta hän ei enää pääse vahingoittamaan Sinua. Käy läpi tunteet, ajatukset ja kokemukset luotettavan ystävän tai ammattiauttajan kanssa. Käsityksesi tavanomaisesta toista arvostavasta kanssakäymisestä on saattanut hämärtyä suhteenne aikana. Sen vuoksi suosittelen toista ihmistä peiliksi, joka heijastaa kokemuksiasi takaisin ja auttaa näkemään mitä oikein on tapahtunut, mikä on ollut ”normaalia” ja missä kohtaa on tehty väärin. Todennäköisesti moni asia valkenee Sinulle vasta eronne jälkeen, kun olet saanut rauhassa käsitellä ja sulatella kokemuksiasi.

Narsismin ymmärtäminen voi tuoda helpotusta

Kerrot että puolisosi oli enemmän tai vähemmän narsistinen. Narsismilla tarkoitetaan yleensä itsekeskeistä ja toisia hyväksikäyttävää henkilöä, jolla on suuret käsitykset itsestään. Narsistinen henkilö ei kestä kritiikkiä ja syyttää muita myös omista puutteistaan, on ylimielinen ja kateellinen (tai syyttää muita kateudesta).

Narsisti alistaa toisen, yleensä perheenjäsenen tai työtoverin ja saa uhrin tuntemaan itsensä huonoksi ja ongelmien aiheuttajaksi. Narsismista puhuttaessa on kuitenkin oltava varovainen, koska narsistinen persoonallisuushäiriö on psykiatrinen diagnoosi, jonka arviointi on syytä jättää lääkärille. Meillä kaikilla ihmisillä on jonkinasteisia narsistisia piirteitä (asteikolla 0–100%) ja mitä voimakkaampia ne ovat, sitä enemmän niistä on haittaa lähipiirille. Varsinainen narsistinen persoonallisuushäiriö on arviolta 1%:lla ihmisistä.

Narsismin ymmärtäminen voi kuitenkin tuoda paljon helpotusta hankalassa ihmissuhteessa eläneelle, koska se auttaa tajuamaan monia hyvinkin epäinhimillisiä ja käsittämättömiä käyttäytymispiirteitä. Tämä on myös tärkeää siksi, että voi omalta osaltaan ehkäistä joutumista narsistin uhriksi uudestaan.

Suosittelen avuksi kirjallisuutta mm. Naimisissa narsistin kanssa, Joutsiniemi, Kaulio, Mäkelä ym. ja Narsismin tiedostaminen – toipumisopas narsistille ja uhrille, Paula Salomaa.

Opettele suojelemaan itseäsi

Omanarvontuntosi voi palautua vähitellen. Pysy tietoisena siitä, ettet ryhdy enää alistavaan suhteeseen, vaan opettelet suojelemaan itseäsi ja pitämään etäisyyttä vahingoittaviin ihmisiin. Kuten nimimerkkisi sanoo, Elämä on edessä. Nauti vapaudestasi!

Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.

Resepti: Inkivääri-kookos kala

Joitain vuosia sitten Filippiineillä matkustaessani söin aivan ihanaa inkivääri-kookos kalaa. Heti kotiin päästyäni, kehittelin siitä oman suomi-versioni. Tämä resepti onkin kulkenut sen jälkeen sinnikkäästi mukanani ja aina aika-ajoin sitä teen. Tämä hengitystiet aukaiseva kalaruoka jotenkin aina yllättää hyvällä maullaan ja todistaa sen, että kyllä kalaakin voi välillä rohkeammin maustaa.

Tämä ruoka on todella helppo valmistaa ja myös ravintoarvot ovat kohdallaan. Lisäksi kookosmaito, sekä mausteena toimivat inkivääri ja chili tekevät tästä todellista terveysruokaa. Suosittelen.

Kookos-inkivääri kala

400 g seitiä (tai jotain muuta vaaleaa kalaa)

10 cm pätkä purjoa tai 1 sipuli

inkivääriä (sellainen miehen peukalon kokoinen pala)

½ kiinankaali (n. 400g)

4 kynttä valkosipulia

½ sitruunan mehu

½ tl ruususuolaa

1 chilipalko (reilumminkin voi laittaa)

4 dl paksua kookosmaitoa

vettä tarvittaessa

mustapippuria ja intiaanisokeria

Voitele vuoka kookosöljyllä tai voilla. Suikaloi kiinankaali ja purjo. Kuori inkivääri ja suikaloi se kuorimaveitsellä. Freesaa sipuli, kaali ja inkivääri kevyesti pannulla voissa Levitä seos vuoan pohjalle (jos haluat välttää paistamista, voit laittaa ainekset myös suoraan vuokaan freesaamatta). Pilko sulatettu seiti ja asettele se vuokaan kaalipedin päälle. Ripottele silputtu valkosipuli, suola ja chili kalan päälle.

Lopuksi lisää sitruunamehu ja kookosmaito. Ripottele pinnalle vielä hieman mustapippuria ja intiaanisokeria ja paista uunissa 180 – 200 asteessa noin tunti. Jos ruoka kuivuu liikaa paiston aikana, lisää tarvittaessa hiukan vettä. Tarjoa keitetyn quinoan tai riisin kera!

Vinkki! Seitiä ostaessa kannattaa suosia Barentsinmeren seitiä, sillä Pohjanmeren ja sitä eteläisemmät seitikannat ovat ylikalastettuja.

Uskallatko rakastaa vai tyydytkö yhteyteen?

Moni meistä tyytyy yhteyteen. Rakkaus on yhteyttä ilman ehtoja, avautumista ilman rajoja.

”Minusta tuntuu kuin antaisin itselleni rakkautta, kuin hyväksyisin itseni kun haen jälleen herkuteltavaa kaupasta. Töissä minusta ei tunnu siltä, että minusta välitetään mutta kotona tv:n ja herkkujen kanssa en koe itseäni yksinäiseksi.”

Jokainen meistä kaipaa tunnetta siitä, että olemme yhteydessä toiseen ihmiseen tai ihmisiin.

Samoin tarvitsemme kokemuksen siitä, että olemme yhteydessä itseemme. Rakkaus on tämän yhteyden syvä muoto, parhaimmillaan vailla ehtoja tai rajoitteita. Toisinaan törmään ihmiseen, joka ei usko yhteyden tai rakkauden kuuluvan hänen tarpeisiinsa. Keino kokea yhteyttä löytyy silti aina viskipaukkuun, iltakävelyyn tai koira harrastukseen piilotettuna. Jopa suomalainen raavas mies etsii itselleen tavan kokea yhteyttä!

Meissä jokaisessa on asioita, joista emme ole ylpeitä. Oman inhimillisyyden tunnustaminen on monelle turvattoman tuntuista. Turvallisuuden tarvetta täyttäessämme saatamme päätyä välttelemään todellista avautumista.

Ihminen, jota yhteyden ja rakkauden tarve ohjaa vahvimmin, on usein taipuvainen luopumaan omista tarpeistaan ja rajoistaan. Jos yhteyden ja rakkauden kokemus on riippuvainen ulkoisista asioista, se voi estää meitä pitämästä huolta itsestämme. On hyvä ymmärtää, että vaikka rakkaus on pyyteetöntä, se ei koskaan edellytä itseämme vastaan rikkomista.

Kokemuksemme yhteyden syntymisestä kahden ihmisen välillä ovat hyvin samankaltaisia. Syvyys, jolla antaudumme kokemaan yhteyttä, eroaa ihmisten välillä. Mitä avoimpia olemme, sen enemmän voimme kokea yhteyttä.

Yhteys on meille elintärkeää.

Miten ja minkä avulla sinä koet yhteyttä? Entä onko yhteyden kokeminen sinulle mahdollista ilman toista ihmistä?

Lue alta asiakkaani kertomus siitä, miten turvallisuuden tarve vaikutti yhteyteen ja rakkauteen hänen elämässään.

Elämäni alkuvaiheilla tein päätöksen siitä, että en avaa sydäntäni tilanteissa joissa olen vaarassa joutua loukatuksi. Turvallisuus asettui elämääni ohjaavaksi asiaksi. Kun synnytin ensimmäisen lapseni 11 vuotta sitten, säikähdin vaikeassa synnytyksessä lapseni mahdollista menetystä. Kävin sen mielessäni läpi useita kertoja ja tietämättäni tein jälleen päätöksen sulkea sydämeni.

Nyt yksitoista vuotta myöhemmin, ymmärtäessäni itseäni ja motiivejani, tiedostin, etten koskaan ole rakastanut lastani. En ole koskaan antanut itseni tuntea avoimesti rakkautta, tai antanut hänelle mahdollisuutta siihen.

Valmennuksen jälkeen kävelin rakkaani luo ja pyysin hänet sängylle makaamaan kanssani. Vedin hänet lähelleni ja aloitin kertomukseni siitä, miksi en ole koskaan antanut hänelle rakkautta. Kyyneleet kostuttivat silmäni ja rakkaus täytti sydämeni tuntiessani poikani kyyneleet ja vapinan kainaloani vasten. Se oli ensimmäinen kerta kun me saimme rakastaa toisiamme. Ensimmäinen kerta kun olin hänelle läsnä. – E.H, äiti Kokkolasta

Sattumat ovat arjen ihmeitä

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että ajattelit jotakuta, joka jo kohta soitti? Tai että yhtäkkiä tuli olo, että piti kääntyä juuri sen kaupan parkkipaikalle, jossa et ikinä käy ja kaupassa tapasit ystävän, jolla oli sinulle tärkeää sanottavaa? Ja silloin, kun kengännauhasi aukesi ja aloit solmia sitä, huomasit maassa höyhenen tai neliapilan – merkin. Tai että pyörän ketjujen irrottua vältyit näkemästä onnettomuuden, joka olisi tapahtunut juuri silmiesi edessä, jos olisit saanut jatkaa matkaa esteettä.

Tapahtuuko sinulle koskaan sattumia, kummallisia yhteen tulemia, jotka hetkeksi pysäyttävät, mutta joille ei tule annettua paljoakaan painoarvoa?

Itse en enää usko sattumiin. Elämä on täynnä pieniä yksityiskohtia, joihin huomiota kiinnittämällä elämästä tulee varsin mielenkiintoista. Hetken pysähdys pienten merkillisten ”sattumien” kohdalla tekee hetkistä ihmeellisiä, ihmeitä. Ja kuka niitä järjestää? Maailmankaikkeus, Jumala, Viisaus, Enkelit, ehkä joku niistä – itse saat päättää.

Oli miten oli, eihän niitä ihmeitä näe, jos on kauhee kiire. Sanonko taas? Jos on kiire, et näe etkä kuule. Et itseäsi, et läheisiäsi, et pieniä ihmeitä ympärilläsi. Sinä itse olet ihme, suuri ihme. Voisiko ollakin niin, että ”sattumilla” on sanomansa, joka liittyy edelliseen lauseeseen?

Haluan esittää toisenkin kysymyksen: ”Muistatko, kuka olet?” Miten nämä kaksi; ihmeelliset sattumat ja itsensä muistaminen liittyvät yhteen? Mitäkö on itsensä muistaminen? Sen muistamista, mikä minä todella olen, sen muistamista, mistä minä pidän ja mitkä asiat tekevät minusta onnellisen iloisen ja rakastavan ihmisen. Alkuperäinen minä ei ole stressaantunut, ei katkera, ei jatkuvasti kireä eikä kiukkuinen eikä ihan hukassa itsensä kanssa.

Voisiko olla niin, että ihmeet on tarkoitettu lahjaksi juuri sinulle ja minulle? – arjen avuksi muistamisen tai herättelyn tiellä. Ihmetellä osaa vain se, joka on hereillä. Heräämisellä tarkoitan heräämistä tähän hetkeen, kulloinkin käsillä olevaan hetkeen eikä yhtään enempään. Ihmeet voivat toimia myös suunnannäyttäjinä tai avoimien ovien osoittajina. Itse koen, että ne ovat aina merkityksellisiä tavalla tai toisella – vain sinä ja minä, me kokijat, itse tiedämme, mitä viestiä ne kantavat mukanaan.

Kun kulkee nenä maassa, pää pikkuisen pilvissä, käsi kosketuksessa kiinni, silmät auki ja korvat kuulevina, voi tästäkin päivästä tulla ”se erityisen ihmeellinen päivä”. Kannattaa kokeilla.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.