Hidastaminen, ja sen serkku kohtuullistaminen, ovat karkeasti väärinymmärrettyjä julkisessa keskustelussa. Siksi päätin kertoa miten asiat oikeasti ovat. Olenhan konsultti.
Kyse ei ole laiskuudesta tai periksi antamisesta. Tai modernista tavasta osoittaa sellaista varallisuutta, että se poistaa tarpeen välittää työn asettamista haasteista ja venytetyistä tavoitteista. Näitä tulkintoja on kuultu huolestuneilta auktoriteeteilta, ja ne kertovat muutoksen ja vanhojen tarinoiden kyseenalaistamisen vaikeudesta.
Kyseenalaistamisen tarkoitus on itse kunkin oman elämäntarkoituksen ja itselle ominaisen elämänrytmin löytäminen. Perustavanlaatuinen oikeus. Vaikka tämänhän sinä jo varmaan tiedätkin, tuskin muuten olisit täällä.
Itse olen lähtenyt liikkeelle tilan tekemistä. Teen tilaa ilolle tulla.
Jokaisella meillä on oma käsitys onnesta ja sen avaimista. Terveys, rakkaus, menestys, tasapaino ja mielenrauha. Kyllä. Mutta miten sinne päästään ja mistä tiedämme olevamme perillä? Kriittisen tärkeitä kysymyksiä näinä omnipotenssin aikoina. On oltava hereillä, ettei aja ohi määränpäästään.
Haluamme jotain ja toimimme sen mukaisesti. Kirkastamme tavoitteen ja kuvittelemme miten sinne päästään. Vaikeuksien kautta voittoon. Mind over matter.
Ihmisen mieli on hieno kapine. Sillä voi tehdä ihmeitä ja täyttää pienen pään. Särkyyn asti. Ja kun oikein tsempataan, täyttyy myös kalenteri. Ja alkaa ahdistaa. Ja taas pitää miettiä.
Tai sitten ei.
Voi myös vähentää miettimistä ja hiljentyä oikeasti. Olla armollinen itselle ja muille. Nyt ja tässä. Kunnes ruokahalu kasvaa ja haluaa taas enemmän. Enemmän tässä. Enemmän valistunut. Ehkä voisin tavata Tollen? Sen joka kirjoitti Läsnäolon voimasta. Ehkä sitten olisin enemmän tai ainakin coolimmin vähemmän?
Ihmisen luonto on sellainen. Kierrämme sykleissä kiihdyttäen ja hidastaen. Innostuen, pettyen ja oppien.
Huomaan eläväni mielenkiintoista aikaa. Määrittelen itseäni uudelleen miehenä ja ihmisenä. Kuka olen, mistä tulen onnelliseksi ja mikä on sen hinta? Tämä vuoden kuluttua viisikymppinen mies haluaa elää hyvin. Nyt ja jatkossa. Siksi olen alkanut miettiä.
”Miten luon ja suuntaan energiani?”
Tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta kiitos Eckhart Tolle ja Anthony Robbins, kun näytätte polkuja! Draivia ja hiljentymistä, molempia tarvitaan, sillä vaikka valinta on elämän veistoksen taltta, sitäkin tulee käyttää harkiten. Joskus oikea valinta on … molemmat.
Koetko olevasi erityisen herkkä ihminen? Nautitko enemmän hiljaisesta koti-illasta ihanan kirjan kanssa tai musiikkia kuunnellen, kuin meluisasta baari-illasta ja yleisötapahtumissa käymisestä? Tarvitsetko runsaasti lepoa ja omaa rauhallista aikaa tasapainottuaksesi arjen kiireistä? Vai oletko unohtanut itsesi ja omistautunut toisten palvelemiselle jopa siinä määrin, että oma jaksamisesi ja pinnasi on koetuksella?
Sanottiinko Sinua lapsena liian herkäksi, ujoksi tai ylireagoivaksi ja käskettiin reipastua? Koitko ettet ollut aivan vanhempien ja ympäristön normin mukainen? Tunsitko nahoissasi kulttuurin odotukset aktiivisesta ja väsymättömästä suorittajasta? Ehkä olitkin sellainen, koska se oli jotakin mitä ympäristö odotti ja arvosti? Ehkä kehitit suojakuoret herkän sisimpäsi ympärille ja luulit ettei mikään tunnu missään? Mutta oliko se sitä mitä todella olet?
Herkkyys on aliarvostettu ominaisuus
Näen usein ihania herkkiä ihmisiä, jotka eivät tunnista omaa ainutlaatuisuuttaan ja arvoaan, vaan ovat oppineet pitämään herkkyyttään vikana, puutteena ja jopa häpeänä. Se tuntuu surulliselta, enkä aina itsekään ole osannut arvostaa herkkyyttäni.
Herkkyys on aliarvostettu ominaisuus. Erityisen herkkiä ihmisiä (engl. highly sensitive person) on arvioitu olevan noin 20% ihmisistä. Sama jakauma löytyy myös ainakin yli 100 eläinlajin parista eli kyse on maapallon elämän järjestäytymisestä viisaaksi kokonaisuudeksi. Ihmisten kohdalla epäilen, että luku saattaa olla kasvava ja nykyajan lapsista osuus voi olla suurempi. Tarkoitan hermojärjestelmän tasolla synnynnäisesti ilmenevää herkkyyttä. Hermojärjestelmämme reagoi herkemmin ärsykkeisiin ja aivomme prosessoivat tietoa syvemmin. Se ei ole vika eikä vamma, vaan ominaisuus, jota ihmiskunta tarvitsee yhtä lailla kuin kovanahkaisempiakin tyyppejä.
Herkkyys ilmenee yksilöllisesti, toisen herkkyys tuntuu monella tavalla ja toisen ehkä vain yhdessä tai kahdessa asiassa. Lisäksi joukossamme on myös monia ”piiloherkkiä”, jotka ovat opetelleet suojaamaan tunteensa ja sisimpänsä niin hyvin, etteivät itsekään enää tiedä olevansa todellisuudessa herkkiä.
Herkkyys on lahja ja haaste
Toisinaan on helppo rakastaa herkkyyttään. Kun mielikuvitus lentää, luovuus kukkii ja ympäröivä kauneus sykähdyttää. Syvällinen keskustelu ystävän kanssa, herkkä hetki rakkaan sylissä tai sisintä koskettava taide-elämys. Herkkyys on suuri lahja, kun ihanat asiat voi kokea niin syvästi!
Herkkyydessä on myös rasittavia puolia. Saatat kysyä itseltäsi esimerkiksi: Miksen jaksa tehdä pitkää päivää niin kuin muut? Miksi koen toistenkin tunteet kuin omani? Miksi nukun huonosti jännittävien tapahtumien aikaan? Miksen kestä ihmisjoukkoja, väittelyitä ja kiirettä niin kuin muut? Vastauksena voi olla hermojärjestelmäsi erityinen herkkyys, etkä ole yksin, meitä on viidesosa kaikista.
Herkkyys vaatii erityishuomiota, että se pääsee kukoistamaan. Mm. intuitio, empatiakyky, luovuus ja tarkka havainnointikyky liittyvät usein herkkyyteen. Herkkyyden hedelmät jäävät vakan alle, jos ihminen on stressin musertama tai kiireen kuristama. Tämä äreä ja väsynyt henkilö ei tosiaankaan vaikuta lahjalta ihmiskunnalle ja hänen omakin itsetuntonsa voi olla maassa.
Herkkyys tarvitsee huolenpitoa ja arvostusta
Iän ja ajan myötä moni meistä löytää itsensä uudestaan, syvemmin ja aidommin. Aikuisuuden ja vapaiden valintojen myötä mahdolliset tunteiden suojakuoretkin voivat vähitellen pudota. Sisältä kuoriutuva herkkä ihminen tarvitsee erityistä huolenpitoa, arvostusta ja itsetuntemusta. Missä menevät rajani? Mikä vahvistaa minua ja mikä heikentää? Miten järjestän arkeni siten, että todelliset lahjani pääsevät esille? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä kaikille, mutta varsinkin erityisen herkälle ihmiselle.
Rakastatko Sinä herkkyyttäsi? Haluaisitko rakastaa enemmän? Aloita nyt.
Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.
Edellisessä kirjoituksessa esitin muutamia mietteitä, jotka saivat monenlaista reaktioita ihmisissä. Hyvä niin, mikäs sen hienompaa kun pääsemme tarkastelemaan omia reaktioitamme ulkoisiin ärsykkeisiin. Kiitos siitä mahdollisuudesta.
Mietin kuitenkin, että meneekö koko ydin hukkaan, silloin kun saamme voimakkaita tunnereaktioita. On kyseessä sitten terveys, hyvinvointi tai ihmissuhteet yleensäkin. Yritän olla vieläkin selkeämpi.
Kuten varmasti hoksasit ensimmäisestä jutusta, joka käsitteli rintoja ja niiden luonnollista hyvinvointia, se antoi ajatuksia ehdottomuuksien sijaan. Työkaluja ennaltaehkäisyyn. Koska sitä pidän koko juttuni päällimmäisenä pointtina, toistan sen vielä kerran, työkaluja omaan hyvinvointiin ja ennenkaikkea ennaltaehkäisevällä otteella. Itse ottaen vastuun omasta jaksamisestamme, omasta elinvoimastamme. Vastuu voidaan siirtää punaiseen pilleriin tai ulkoiseen auktoriteettiin, mutta sitä vastuuta voidaan myös siirtää omiin käsiimme. Kaikelle on paikkansa, myös länsimaalaiselle lääketieteelle. En kuitenkaan lähtisi poissulkemaan ihmistä kokonaisuutena. Tai mikäli sinulle tuntuu ajatus ihmisestä, kehona, mielenä ja sieluna kaukaa haetulta, niin ehkä silloin tämä on sinulle täyttää huuhaata. Sekin on hyväksyttävää.
Työkaluja oman terveyden ylläpitämiseen, omista lähtökohdista, omilla haluilla ja motiiveilla, edeten kohti omia päämääriä. Oikean ja väärän sijaan voisimme tarkastelle muitakin vaihtoehtoja, kuin meillä yleensä annetaan. Tai sitten pysyä jo totutussa kaavassa. Vaihtoehtoja, kumpikaan toistaan parempana, yhdenvertaisena, niinkuin me ihmiset ollaan täällä planeetalla, yhdenvertaisia.
Yhdeksän asiaa rintojen hyvinvointiin
1. Immuniteetti
Syöpäsolut ovat normaaleja kehon toimintoja. Jokaisella meistä ihmisistä on syöpäsoluja. Solut jakautuvat, uudistuvat ja kuolevat. Mikäli omaamme terveen kehon, immuniteettimme pitää huolen syöpäsoluista, että ne pysyvät aisoissa. Kun kasaamme niitä liikaa, immuniteetti saa liikaa töitä, eikä pysty enää toimimaan. Elinvoimainen keho pitää sinusta huolta, älä huolehdi, ota iisisti.
Askel: Panosta vastustuskykyysi.
2. Geneettinen sairaus?
Epigenetiikka (omien toimien vaikutus geenien aktivoitumiseen.) vaikuttaa, geneettisen alkuperän ei tarvitse täysin määrittää sinun kohtaloa. Jokainen kromosomi kuuntelee sinun vaikutuksiasi. Ruoka, juoma, ympäristö, ajatukset, liikunta, stressin hallinta ja ihmisten vaikutus ovat todellisia tekijöitä hyvinvointiisi. Kaikki oireet ovat loistavia keksintöjä, koska ne kertovat palautteesi sinulle toimistasi ja ympäristöstäsi, jossa elämme.
Askel: Panosta laatuun kaikessa mikä vaikuttaa elämääsi.
3. Ruoka
Syöpäsolut syövät sokeria kaikista mieluiten. Kaikissa muodoissaan. Mehut, sokerit, limsat, makeiset leivät, riisit, pastat, nuudelit, valkaistut tuotteet, sekä prosessoidut kasvirasvat ruokkivat ei-haluttuja solujasi parhaiten. Kokonainen ruoka, joka on mahdollisimman tuoretta ja puhdasta antaa keholle riittävästi polttoainetta mennä elinvoimaisesti eteenpäin.
Kurkuma, aprikoosinsiemen (b17), D-vitamiini, lääkinnälliset sienet kuten reishi (lakkakääpä) ja pakuri, ristikukkaiset kasvit, lehtivihreät kasvikset, pähkinät, nokkonen ja villivihannekset, kalaöljy, mieluiten kokonaisesta villikalasta, jodi esim. kelp merilevästä, b-vitamiinit, pähkinät, siemenet, ovat loistavia apuvälineitä keholle tilanteessa kuin tilanteessa
Askel: Panosta ruokaan ravinteiden sijaan.
4. Uni
Liian vähän unta vaikuttaa kaikkiin elintoimintoihimme. Melatoniini on yksi vahvimmista kehon siivoajista. Jos et nuku, melatoniinia ei tuoteta. Nuku, lepää ja vahvista kehoasi, jolloin se pääsee toimimaan sille kuuluvalla tavalla.
Askel: Nuku sinulle riittävä määrä, jotta tunnet olosi levänneeksi.
5. Vesi
Vesi auttaa huuhtelemaan. Juo hyvälaatuista vettä. Jenkeissä on jo vettä missä on kymmeniä lisättyjä kemikaaleja. Pidetään me huoli omasta puhtaasta vedestämme, mikäli semmoiseen on mahdollisuus päästä. Nesteytä itsesi.
Askel: Juo vettä ja pidä veresi puhtaana.
6. D-vitamiini
Paras lähde on luonnollisesti aurinko. Pimeinä talvikuukausina suurin osa hyötynee laadukkaasta d-vitamiinilisästä. Omat tasosi voit mittauttaa terveyskeskuksessa.
Askel: Varmista D-vitamiinitasosi.
7. Puhdistu
Viemärisysteemi tukkiutuu. Mieti taloasi, jos siellä putket tukkiutuvat. Mitä luulet, onko talossa silloin mukava olla? Kehosi on talosi. Auta kehoasi puhdistamaan itseään. Hikoilu on yksi parhaita keinoja keholla puhdistautua. Lymfajärjestelmä tarvitsee sinun apuasi, se ei toimi ilman tukeasi. Kun liikut, hypit ja tanssit, silloin kehosi, sekä lymfasi tekee tehtävänsä.
Askel: Liiku ja pidä hauskaa.
8. Mieti vaihtoehtoja
Mieti vaihtoehtoja, onko se sinulle leikkaus, kemoterapia, lääkkeet vai luonnollisemmat yrttivalmisteet, elämäntapamuutos, ravinnon tarkastelu vai liikkumisen lisääminen. Mikä on sinun listasi ylimpänä. Loppujen lopuksi, sinä olet se, jonka valinnan tekee. Ympärillä olevat ihmiset voivat ainoastaan tukea tuota matkaa, on valintasi mikä tahansa.
9. Ota askel
Positiivinen kierre aiheuttaa yleensä positiivisia tuloksia. Panosta ilmapiiriin, joka tukee sinua, on kyseessä sitten mikä tahansa elämään liittyvä haaste.
Opiskele, kuuntele kehosi merkkejä, ne kertovat sinulle jotain. Jos uskallat kysyä kysymyksiä, saat niihin aina vastauksen. Ota askelia. Luultavasti ensimmäinen askel ei vielä osu maaliinsa, mutta jo toimi ja teko antaa liikkeen, joka vie sinut minne haluat. Nauti matkastasi, koska se on se pointti joka tapauksessa, kävi miten kävi.
Toivon, että artikkelisarja antoi ajatuksia, vaihtoehtoja ja ehkä työkalujakin omaan hyvinvointiin. Mikään ei ole toistaan poissulkeva ja toivonkin, että huomaisimme yhteisönä laajemminkin sen, että olemme menossa kaikki samaan suuntaan. Yleinen ”joko-tai” asenne, voidaan muuttaa vaihtoehtoja tarkastelevaksi ihmeellisyydeksi, jossa oikeita ja vääriä vastauksia ei ole olemassakaan.
Esimerkiksi voi miettiä pitävänsä 1 tunnin päivässä vähemmän rintaliivejä, 1 viikon vuodessa, tai vaikka 1 minuutin päivässä. Rintaliivejä ilman tai kaikenaikaa niitä pitäen voi muuntua monenlaiseksi versioksi.
Mistä ikinä ihminen kokeekaan saavansa apua ja voimaantumista, niin eikö paras mitä voimme tehdä on tukea tuota matkaa ja olla ihmiselle suvaitsevaisesti läsnä? Minun vaihtoehdot eivät ole sen parempia, kuin minkään muun yksilön, ihmisen tai tahon. Yksi pisara tässä kauneuden kehdossa. Vaihtoehtoja jokaiselle pureskeltavaksi.
Jätän vielä viimeisen kysymyksen.
Milloin viimeksi, joku kysyi sinulta kuinka voit? Tai vieläkin tärkeämpää, milloin sinä kysyit itseltäsi viimeksi tuon kysymyksen?
Jokaisella meistä on mielipiteitä, mieltymyksiä ja pelkoja eri asioita kohtaan. Mielemme pyrkii säilyttämään ja poimimaan ympäröivästä maailmasta sellaiset ajatusmallit jotka ylläpitävät minäkuvaamme sekä tukevat sen muodostumista. Kokiessamme minuuttamme muurien tavoin pystyssä pitävät ajatukset uhatuksi, puolustaudumme välittömästi. Mitä vahvemmin ulkoinen asia tai ihminen uhkaa mielipidettämme, sen syvemmältä alitajunnastamme vastareaktio syntyy. Niin paljon me pelkäämme valheellisen identiteettimme särkymistä, että sen edessä olemme valmiita jopa kuolemaan, tai surmaamaan toisen ihmisen. Lopulta kyse on siis samaistumisesta ajatuksiimme ja tunteisiimme joiden pohjalta luomme identiteettimme, sekä pelosta kadottaa se.
”Ollakseen minä, täytyy olla sinä.”
Vastasyntynyt lapsi ei osaa vielä erottaa itseään äidistään vaan pitää tätä osana itseään, mutta sillä hetkellä kun alamme havainnoida muun maailman meistä erillisenä, alkaa persoonan syntymä. Ollakseen minä, täytyy olla sinä. Äiti onkin ensimmäinen ihminen jonka kautta lähdemme rakentamaan minuuttamme. Isän roolia ei tule kumminkaan väheksyä, vaan se on yhtä tärkeä heijastuspinta pienen minän kehityksen kannalta. Varttuessamme ja tunnistaessamme erilaisia piirteitä itsessämme, esimerkiksi miehuuden ja naiseuden erot, tulevat muut ihmiset mukaan elämäämme yhä vahvemmin. Poikalapsi alkaa hakea miehen roolia isältään ja tyttölapsi äidiltään. Kavereiden kautta haetaan vahvistusta malleille joita kotopesässä ollaan opittu, sekä koetellaan henkisellä kepillä muiden peilaamia piirteitä.
Lapsuutta seuraava murrosikä on nimensä veroinen, sillä silloin lähdemme hakemaan omaa voimaamme ja vaatimaan elämältä oikeutusta olemisellemme kun haluamme tulla nähdyksi. Kieltäydymme hyväksymästä vanhempiemme piirteitä itseemme vahvoilla minuutta eristävillä argumenteilla kuten ”ku sää oot niin tollanen”. Nuoruus onkin eräänlainen egon murroskausi. ”Täällä minä olen maailma. Minä!”- huutavat sisäiset sireenimme kun kiskaisemme lökäpöksyt ja ihan vähän liian lyhyet minishortsit tuulessa vinkuen egon moottorin täysille kierroksille.
Kun puhutaan karmasta, on olemassa niin kutsuttu sukukarma. Se käsittää ne käytös- ja ajatusmallit, jotka olemme omaksuneet osaksi itseämme vanhemmiltamme.
Suurimman perintömme saamme jo syntymässämme, nimittäin minuutemme. Eri uskomukset ja pelot siirtyvät sukupolvelta toiselle luoden aina uniikin kokijan uniikiin ympäristöön kokemaan itseään eri mallien kautta erillisenä elämästä itsestään. Samoin ystävämme ja läheisemme ovat elämässämme syystä. Ne ihmiset jotka vetävät meitä puoleensa omaavat piirteitä joihin haluamme samaistua, ja ne, jotka koemme epämiellyttävinä omaavat piirteitä joita pelkäämme kohdata itsessämme. Tulemalla tietoiseksi omista tunteistamme ja tarpeistamme pystymme ymmärtämään paremmin omia vanhempiamme sekä laajenevassa määrin meitä ympäröiviä ihmisiä sekä elämää itseään.
”Emmekä me lopulta pelkää menettävämme muita ihmisiä tai asioita, vaan itsemme.”
Kiinnymme ulkoisiin asioihin tai ihmisiin, jotka säilyttävät turvallisen tuntemuksen meitä tukevien ajatusten säilyvyydestä. Tämä voi ilmetä esim. joko ihmisten tai materian kontrolloinnin tarpeena, mutta kaikki pelkomme tiivistyvät lopulta menettämisen pelkoon. Emmekä me lopulta pelkää menettävämme muita ihmisiä tai asioita, vaan itsemme. Ulkoistaessamme voimamme esim. toiseen ihmiseen, ajatellen, että ilman tätä ihmistä tai asiaa en tulisi onnelliseksi, meistä tulee riippuvaisia. Koemme olevamme onnettomia jos emme saa tarpeeksi asioita jotka antavat egollemme polttoainetta.
Tässä piileekin yksi elämän paradokseista, nimittäin elämä ei ole mitään ilman kokijaa. Kaikki tuntemukset ja ajatukset jonkin olemisesta jonkin tietynlainen, syntyvät meissä itsessämme. Näin ollen, emme voi koskaan saada tarpeeksi jotakin ulkopuolelta. Saamme juuri sen verran kun olemme valmiita vastaanottamaan. Mikään ei ole pysyvää, ja tästä syntyvä menettämisen pelko saa meidät keräämään asioita, vaatimaan niiltä kuolemattomuutta ja luomaan odotuksia muiden suhteen. Odotukset johtavat elämän aaltomaisen ja alati muuttuvan luonteen johdosta pettymyksiin ja kiintyminen menetyksiin.
Elämä on viimekädessä irtipäästämisen opettelua. Päästämme irti siitä, jonka olemme luoneet perimmäisen olemuksemme päälle. Kun teet musiikkia, katsot rakasta ihmistä silmiin, laulat, maalaat, kirjoitat tai teet mitä tahansa inspiroituneessa tilassa, et koe tekeväsi itse mitään. ”Minä” astuu kuvioon vasta vaiheessa kun mielesi havaitsee tapahtuman ja asettaa sille arvon. ”Mitähän muut tästä ajattelevat”, ”Tämä ihminen on minun”, ”Tällä saavutan jotain suurta” ja ego lätkäisee luomuksen laitaan nimikirjaimensa. ”Minun, minä!”
Tarve olla oikeassa syntyy menettämisen pelosta. Keräämme ympärillemme asioita ja ihmisiä jotka tukevat turvallisuuden tunnetta joidenkin ajatusmalliemme pysyvyydestä. Koemme uhkana asiat, jotka eivät tue uskomuksiamme. Hyvänä esimerkkinä historian uskonpuhdistukset joiden edessä raivattiin muita uskomusjärjestelmiä jotta saatiin oma näkemys ja puumerkki maailmankartalle. Pelkästään sanana, uskomusjärjestelmä kuvaa hyvin sitä miten meistä jokainen, jolla on mielipiteitä, luo maailmankuvansa.
”Se joka ei pelkää kuolla, uskaltaa todella elää.”
Jo Herakleitos aikanaan oivalsi, ettei samaan virtaan voi astua kahdesti. Lopulta kyse on vain uskomuksista, elämän ollessa alati muuttuva virta. Sisäisen rauha on mahdollista saavuttaa, kun unohtaa sen mitä luulee olevansa. Voi olla pelottavaa ajatella, että sinä katoaisit, mutta lopulta miten voisit koskaan todella kadota jos olet aina ollut ja tulet aina olemaan?
Sinua ei ole ilman minua, eikä minua ilman sinua. Me olemme yhtä. Kun unohtaa sen mihin on kiintynyt, sen mikä erittelee asioita toisistaan, sen mistä minä muodostuu ja mitä se varjelee niin että sen edessä on valmis eristämään itsensä muista jopa loukkaamalla, voi löytää sen mitä todella on. Ja mikä kaiken taustalla on, on puhdas rakkaus. Onni. On siis uskallettava käydä sisimpäänsä ja olla valmis päästämään irti siitä mitä luulee olevansa, sillä se joka ei pelkää kuolla, uskaltaa todella elää.
Mitä kaikkea tunsinkaan tänään? Aamulla väsymystä levottomasti nukutun yön jälkeen. Päivällä iloa, kun hassuttelin yhdessä nelivuotiaani kanssa. Illalla voimattomuutta ja turhautumista kun tajusin, etten voinut itse vaikuttaa haastavaan tilanteeseen, oli vain luotettava siihen, että asiat järjestyvät… Havainnoin myös kehollisia tuntemuksiani; miltä se väsymys oikein tuntui kehossani? Miltä tuntui kehossani, kun koin iloa? Missäpäin kehoani tunsin sen voimattomuuden, kun en voinutkaan hallita tilannetta haluamallani tavalla?
Meillä jokaisella on omanlaisemme, täysin yksilöllinen tapa reagoida tilanteisiin, kohtaamisiin ja pitkäkestoisempiin olosuhteisiin erilaisilla tunnevasteilla. Myös se, miten tunnen omat tunteeni kehossani, on täysin yksilöllistä. Esimerkiksi NLP:stä tutulla miellepiirteiden havainnoinnilla ja tutkimisella voi päästä kiinni omien tunteiden kehollisuuteen ja tunteen kaikkiin eri puoliin. Jos tunnen esimerkiksi ahdistusta, voin kysyä aluksi itseltäni: mistä tiedän että olen ahdistunut? Missäpäin kehoa tunnen sen? Liikkuuko tunne kehossa vai pysyykö se paikallaan? Jos ahdistuksella olisi jokin väri ja muoto, minkä värinen ja muotoinen se olisi? Ja niin edelleen.
Englanninkielinen sana emotion on mielenkiintoinen sana. E-motion – energy in motion? Tunnetta voi kuvata eräänlaisena energiana, joka virtaa kehossamme – ja ehkäpä siis optimaalisessa tilanteessa tapahtuu juuri niin: tunteet tulevat ja menevät kuin pilvet taivaalla. Universaaleja perustunteita ovat esimerkiksi ilo, suru, viha, pelko, hämmästys ja inho. Tiettyjä tunteita kykenemme helpostikin tunnistamaan sekä itsestä että toisesta ihmisestä. Mutta mitä ovatkaan ne tunteet, joita emme tunnista ja tiedosta?
Ajattele ilmapalloa – kuinka kevyt se onkaan liikutella ilmassa. Kuvittele sitten painavasi ilmapalloa käsiesi avulla veden alle. Miltä se tuntuisi? Kuinka kauan jaksaisit pitää ilmapalloa veden alla omilla käsivoimillasi? Ajattele, että tunne on kuin ilmapallo. Kun havaitsemme omat tunteemme ja annamme niiden tulla ja mennä, ne tuntuvat kevyemmiltä eivätkä ne kuluta liikaa energiaamme. Tarvitsemme energiaa paljon muuhunkin elämässämme kuin tunteiden alas painamiseen ja tukahduttamiseen.
Voisinko siis pysähtyä joka päivä miettimään, mitä tunteita olen itse tänään tunnistanut. Ja mitä olen tuntenut kehossani – jos jossakin kohtaa kehoani on jännitystä, kipua tai vaikkapa voimattomuutta, voisiko sen tuntemuksen alla olla jokin tunne, jota en ole jostakin syystä kohdannut? Uskallanko tuntea sen? Jos en uskalla, mikä estää minua tuntemasta? Voisiko tämä pysähtyminen tapahtua jo tänään?
Sanna aloitti maaliskuussa 2013 puolen vuoden mittaisen Intuitiivisen parantamisen koulutuksen. Sielunsäteitä-blogi keskittyy matkaan, joka suuntaa kohti omaa ydintä, sielunsäteitä. Blogissa vierailee myös kouluttaja Heli Heiskanen.
Neljävuotiaalla tyttärelläni oli paha mieli. Hän itki syvältä ja tunteella, ja sanoitti pahan mielensä syyn. Mitä tekee aikuinen tällaisessa tilanteessa? Minun teki mieli sanoa: ”Älä itke, kaikki on hyvin.” Minun teki mieli suunnata hänen huomionsa johonkin kivaan, vaikka siihen, mitä kivaa tehtäisiin illalla, huomenna tai viikonloppuna. Mutta olin hiljaa. Olen nimittäin oppinut yhden tärkeääkin tärkeämmän asian intuitiivisen energiahoidon koulutuksessa ja tehtyjen hoitojen myötä.
Yksi asia, mitä me intuitiiviset energiahoitajat opimme tuntemaan toisen kehosta, on energiatukokset ja niiden vapautuminen. Energiatukoksilla tarkoitetaan erilaisia kertymiä kehossa: pakattuja tunteita, puhumattomia ajatuksia, ohitettuja kokemuksia, tukahdutettua kiukkua. Usein ne ovat jotain, jonka olemme oppineet olevan ei-toivottavaa tai epäsuotavaa. Moni ajatuksista, uskomuksista, kokemuksista, tunteista tai tavoista on opittu jo niin varhaisessa vaiheessa, että emme edes tiedosta sen olemassa oloa. Silti se vaikuttaa tunteisiimme, kokemukseemme ja tietenkin kehoomme edelleen.
Millaisen metaviestin annan lapselleni, jos sanon, ettei tarvitse itkeä? Tai pyydän siirtämään huomion toisaalle, kivoihin asioihin? Opetan häntä ohittamaan itsensä, tai aikuisena ratkaisemaan pahan mielen ostamalla uuden paidan? Lapsen pitää saada purkaa paha mielensä ilman, että otan kantaa siihen, onko jokin tunteenilmaus minun näkökulmastani tarpeellinen vai ei, oikein tai väärin, hyväksyttävää tai ei. Kaikki tunteet ovat oikeita – ellei joku opeta meitä pakkaamaan niitä tiedostamattoman arkkuun. Jos kannattelen turvallista ilmapiiriä kaikille lapseni tunteille, minun ei tarvitse sanoa, että kaikki on hyvin. Sanojen sijaan tarjoan kokemuksen siitä, että kaikki on hyvin silloinkin, kun tulee itku ja paha mieli.
Usein kuitenkin saattaa käydä niin, että jokin asia on meille vanhimmille niin kipeä, ettemme halua, että lapsi – aivan yllättäen ilman varoitusta – kaivaa tuon tunteen meissä esiin. Niin kävi minullekin. Olisin halunnut ohittaa tunteen mahdollisimman nopeasti yrittämällä saada lapsen itkun loppumaan. Mutta siinä kohtaa, istuessamme tyttäreni sängyllä vierekkäin, ymmärsin, etten voi tehdä lapselle sellaista. Yhtäkkiä näin, miten sukupolvien ketjut ovat tehneet sitä samaa; ehkä sodasta johtuen, ehkä jostain muusta. Minä en halunnut enää jatkaa energiatukosten ketjua. Olin hiljaa, kannattelin tilaa, halasin, annoin tunteen ja kyynelten nousta itsellenikin. Siinä me istuimme, itkimme ja halasimme puhumatta, kunnes tunne oli tullut ulos. Molemmilla.
Samaa tehdään energiahoidossa. Kehoon pakatut tunteet tai ajatukset saattavat nousta pelkästään kehon kautta, eli hoitaja pystyy jossain määrin purkamaan niitä. Toisinaan hoidettava alkaa tuntea tunteita pystymättä liittää tunteeseen sen aiheuttajaa, esimerkiksi kokemusta tai tapahtumaa. Joskus taas käy niin, että hoitaja ja hoidettava juttelevat kehossa tuntuneista tukoksista, mikä nostaa hoidettavan tietoisuuteen asioita, jotka auttavat hoidettavaa purkamaan kehossa olevia tunteita tai ajatuksia.
“Kaiken kaikkiaan voisi ajatella, että kaikki, mitä olemme tukahduttaneet ja varastoineet sisällemme elämän varrella, tarvitsee päästä ulos kehosta jossakin vaiheessa, jotta voimme päästä ikään kuin ajan tasalle omien tunteiden kanssa”, psykologi ja Intuitiivisen parantajakoulutuksen kouluttaja Heli Heiskanen selventää.
Energiahoito on turvallinen tapa avata tiedostamattoman arkun saloja, mutta kuitenkin niin, että mitään sellaista ei tarvitse kohdata, mihin ei ole valmis. “Joka tapauksessa se, mikä tulee pintaan, on suuremman henkilökohtaisen kasvun viisauden ohjaamaa ja ajankohtaista juuri nyt tulla. Arkipäivässä vanhoja tunneaineksia nousee pintaan usein vastaavia tunteita herättävissä tilanteissa silloin, kun sen aika on, ja silloin ne tulevat tietoisuuteen ja mahdollisiksi purkaa ja käsitellä. Tähän liittyvät esimerkiksi tunnelukot”, Heli Heiskanen kertoo.
Joskus arjessa ei ole tarpeeksi voimavaroja ottaa vastaan sisältä nousevaa tunneainesta. Kuten minulle meinasi käydä lapseni itkun myötä. Mutta nyt oli omalla kohdallani sen aika, että saatoin tehdä tiedostamattomasta tietoista, päästää sen tunteen ulos, joka ei tässä kohtaa enää palvellut minua.
___
Huom, kiinnostuneille tiedoksi! Intuitiivisen parantamisen koulutus on energiahoitamisen opiskelua ja henkisen kasvun prosessi. Uudet ryhmät alkavat syksyllä Helsingissä ja Jyväskylässä. Helsingin ryhmässä on enää 3 paikkaa vapaana. Lisätiedot heli.heiskanen(at)origonova.fi, www.heliheiskanen.fi
Oi, sanoi siili, olen tunteellinen siili, olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kelläpä, kellä on vastaansanomista? Se vain on surullista, että piikkikuoren alla siilin hellyys piili.
Oi, sanoi siili, olen surullinen siili, niin yksinäinen jotta!
Ja se on aivan totta: Se yksinänsä eli ja piikein piikitteli, ja piikkikuoren alla sitten itkeskeli.
Ahaa-elämyksiä kuulkaa, sinisilmäisen ihmisen silmälasit alkavat höyrystyä. Olin eräässä työtehtävässä vasta ihan äskettäin. Jännitti ja pyysin, kuten usein vastaavassa tilanteessa pyydän, saada rauhaa ja voimaa. Niin tein nytkin ja sain vietyä tehtävääni mukavasti eteenpäin. Tunsin, ihan aidosti, rakkautta kuulijoitani kohtaan ja sitten alkoi haastaminen. Yleisön joukossa muutama esitti kritiikkiä, kapinoi ja halusi asettua muiden yläpuolelle ja se toki kuului tilaisuuden luonteeseen tai siihen on mahdollisuus, mutta jälkikäteen jäin kyselemään. Tunsin, että asiasisältö tai sen esittämistapa eivät olleet niitä, joihin reagoitiin vaan jokin minussa oli herättänyt ärtymystä. Ja itsekin reagoin – tulin epävarmaksi ja häpeä nosti päätään.
Eräs viisas mies arveli, kun asiasta hänen kanssaan keskustelin, että ”se oli varmaan rakkaus, mihin ne ihmiset reagoivat”. Jaa mitä? Minun haavemaailmassani rakkauteen vastataan rakkaudella tai vähintäänkin otetaan se vastaan. Mitä ikinä tilanteessa tapahtuikin, ei ole nyt tärkeää vaan aihe itsessään; rakkaus ja kyky sen vastaanottamiseen. Olen masentuneiden ihmisten kanssa keskustellessani huomannut vastaavaa: kun ehdotan erilaisia hoitovaihtoehtoja, puhun itsen rakastamisesta, on vastassa usein torjunta ja ärtymys – selkeä viesti siitä, että kiitos, mutta toi rakkaus ei oo mun juttu.
Ja mietitäänpä suurta osaa suomalaisia parisuhteita…huuhuu. Siinä vasta herkullinen alue käsiteltäväksi. Hyökkäys, torjunta, vastahyökkäys, mökötys ja katkeruuspankin kartuttaminen. Siinä suhteessa, jossa joskus oltiin rakastuneita ja tehtiin toiselle hyvää. Vähänkö esitin mustavalkoisesti, mutta joku juttu tämäkin on. Oletko koskaan pistänyt merkille sitä, että kun olet oikein hyvällä ja rakastavalla tuulella, saattaa tulla joku, joka niin sanotusta ”palauttaa sinut maan pinnalle”?
Lemppariaiheessani mennään. Ja ihan tosi isossa aiheessa: egossa ja rakkaudessa. Näiden kahden yhteiseloa on sitten kiinnostavaa seurata. Kumpi voittaa hei? Kumman annat voittaa? Siitähän siinä taitaa olla kysymys? Tutun kysymyksen äärellä mennään: valitsetko pelon vai rakkauden?
Mitä meissä tapahtuu, kun rakkaus lähestyy ja pelko nousee. Ja mikä on se osa meissä, joka pelkää? Se mitä ihmisestä tällä hetkellä ymmärrän, etsiytyy jälleen sisäisen lapsen läheisyyteen. Lähes jokainen meistä on lapsena tullut joskus jollain tavalla torjutuksi, on hylkäämiskokemuksia ja kaikenlaista näkymättömäksi tekemistä. Joillakin näitä kokemuksia on vähän vähemmän ja toisilla enemmän. Tuo haavoitettu lapsi asuu meissä yhä edelleen, jos emme ole saaneet tilaisuutta näiden haavojen tiedostamiseen ja työstämiseen. Joku sanoi joskus, että ego on sama kuin sisäinen lapsi. Ja joskus tuo lapsi on se, joka meitä ohjaa. Lapsi on kuski sen sijaan, että se istuisi takapenkillä turvaistuimessa. Kun lapsi on ratissa, on meno aika mielenkiintoista. Joskus parisuhteessakin on kaksi lasta kuskin paikalla: kaksi haavoitettua tenavaa, jotka taistelevat toistensa huomiosta ja siitä kumpi saa enemmän.
Pelko voi olla suojakerroin, automaatti, joka on hetkessä rakennettu, kun rakkaus lähestyy. Rakkaus on vaarallinen, koska se pääsee luikertelemaan herkälle alueelle, ihan perille asti. Rakkaus tekee herkäksi ja haavoittuvaksi ja herättää halun kiukutella. Sisimmässä on suuri kaipaus rakkauteen ja silti on turvallisempaa pistää punainen valo vihreän sijasta päälle. Tuttu on turvallista. Joskus on enemmän turvassa itseensä käpertyneenä kuin avoimena rakkaudelle. Monella meistä on kuoren sisällä iso rakkausaukko, tyhjä tila, joka ei tunnu täyttyvän, ei ainakaan itsen ulkopuolelta. Siksi onkin niin tärkeää tiedostaa, millaista roolia sisäinen lapsi minussa esittää ja huomioida se, mitä tarpeita ja kipuja se huutaa. Oppisinko rakastamaan sitä osaa itsessäni, joka aina vaan vaatii ja raastaa, vaikka häpeä herääkin ja kipu on joskus sietämätöntä?
Osana Ilon ja valon markkinoita keväällä 2013 järjestimme tilaisuuden, jossa viisi erilaista ihmistä käytti 15 minuutin puheenvuoron. Jokainen puhujista jakoi yhden elämänsä suurista välähdyksistä.
Rinnat ovat varmasti meitä kaikkia kiinnostava asia. Monitasoisesti ne meidän elämäämme kuuluvat, välillä halliten, välillä ollen sivuroolissa tässä päivien näytelmässä. Voisin varmasti keksiä jonkin kaksimielisen kommentin tähän väliin, mutta jätän mahdollisuuteni käyttämättä. Sen sijaan mahdollisuutta antaa ajatuksia rintojen hyvinvointiin en voi jättää käyttämättä. Sen verran suuresta asiasta on kuitenkin kyse. Rinnat, rintasyöpä ja kaikki mitä tähän kuvioon kuuluu on länsimaissa varsin huomattava oire, jota elämme todeksi. Toivon, että luet tekstin avoimesti, hetkeksi jättäen pois värittyneet lasit, joita jokainen hieman eri tavalla kannamme. Ota vastaan, pureskele ja sitten päätä nielaisetko, vai syljetkö pois.
Rintasyöpä
Vaikka rintasyöpä on sata kertaa yleisempi naisilla, kuin miehillä, voivat myös meikäläiset sen saada. Kyseessä on yksi yleisimmistä syövän muodoista. Yli 6 biljoonaa dollaria menee pelkästään kampanjointiin ja rintasyövän tutkimiseen. Kyseessä on siis suuren luokan bisneksestä. Siellä missä on paljon rahaa, on aina myös paljon kullankaivajia. Naisellisuuden symbolina, äitiyden, hedelmällisyyden ja seksuaalisen vietin elementtinä rinnat ovat kiehtovuudellaan myös hyvä tapa kerätä rahaa – jopa niille, joilla ei ole aikomustakaan edesauttaa asian ratkeamisessa. Vai mitä luulet, ketkä hyötyisivät tämän oireen häviämisestä ja ketkä eivät olisi niin mielissään? Ja kohtuuden nimissä on sanottava, että varmasti tällekin keräämiselle, tutkimukselle ja tiedottamiselle on paikkansa. Niinkuin kaikessa toiminnassa on hyvä kysyä ja tarkastella ihmisten ja erityisesti organisaatioiden motiiveja tekojen taustalla.
Olen heikoilla jäillä, tunnen sen. Tarkoitus ei ole väheksyä, onhan kyseessä mahdollisesti terveydelle erittäin haitallinen oire. Motiivina on kuitenkin kysyä ja ehdollistaa tätä kulttuurillista tautia, johon olisi mahdollisesti helppojakin ennaltaehkäiseviä toimintamalleja.
Luonnollisesta näkökulmasta tarkasteluna voitaisiin ottaa käsittelyyn rintaliivit ja niiden hyödyllisyys. Mutta ennen sitä tarkastellaan toista elimistömme elintärkeää toimintoa, lymfajärjestelmää.
Lymfa
Kehon kuonanpoistojärjestelmä eli imuneste (lymfa), toimii verenkierron rinnalla kuljetusjärjestelmänä. Ikäänkuin sisäisenä roskien viejänä, roskakuskeina. Toimiva lymfa on elinehto kehon nestetasapainon ylläpitämisessä, sekä kehon puhdistuksen ja kuonien poistumisesta kehostamme. Kuonanpoisto toimii huomattavasti tehokkaammin, kun liikumme ja liikutamme kehoamme.
Toimiva lymfa parantaa immuniteettiamme eli vastustuskykyämme ulkoisia ”hyökkääjiä” vastaan. Nuorempana meidän systeemimme toimii huomattavasti paremmin ja mutkattomammin. Jos pidämme liikkeestämme huolta vuosien mittaan, pidennämme omaa elinikäämme. Ikään kuin pidämme systeemimme nuorekkaana ja toimivana kaiken aikaa.
Miten tämä liittyy rintoihin, saatat kysyä. Jos lymfajärjestelmää estetään toimimasta, silloin tulee kasaumia, vapaita radikaaleja estetylle alueelle, kuonakasautumia lyhyesti sanottuna.
Kulttuurillinen malli meille on iskostettu päähän, että naiset tarvitsevat rintaliivejä. Harva on kuitenkaan sanonut niiden haitallisuudesta, varsinkin tiukkoina versioina, jolloin ne estävät kehon omia puhdistustoimia toteutumasta. Kysymys tähän väliin, onko vallalla olevan muodin päätarkoitus terveytemme, vai mielikuviin perustava ihannemalli?
Tunteiden vaikutus?
Rinnat sijaitsevat lähellä sydäntä, johon yleisesti ottaen yhdistämme rakkauden. Idässä päin sydämen toimintoihin rinnastetaan usein rakkaus ja taas epätasapainossa viha ja julmuus. On olemassa ajatusmalleja, jotka kysyvät sairauden ja tunteiden välistä yhteyttä. Henkilökohtaisesti koen kehon, mielen ja sielun olevan yksi kokonaisuus, jossa jokaisen osa vaikuttaa olemiseemme. On helppoa katsoa kehoa pelkästään mekaanisena koneena, jossa painamalla nappia saamme halutun tuloksen.
Mutta entä jos tarkastelemme mielemme ja tunteiden vaikutuksia kehoomme, mitä saattaisimme sieltä löytää? Mikä on sen vaikutus kehoomme, jolloin emme pysty rakastamaan itseämme, emmekä muita ympärillämme? Tämä toimintamalli saatetaan omaksua esimerkiksi vanhempien välisestä suhteesta, josta on puuttunut läheisyyden tunne ja rakkauden kokeminen. Meistä jokainen kokee tunteita, osa meistä tuppaa ne kätkemään syvälle sisimpäämme, jossa ne muhivat ja kehittyvät ajan myötä niin isoiksi kasoiksi, että sairaus on ainoa keino saada jokin muuttumaan elämässä.
Toki niinkin suuri asia, kuin rintasyöpä, on moniulotteinen tapahtumaketju, johon vaikuttavat solujen sisäisten prosessien lisäksi genetiikka, erityisesti epigenetiikka (omien toimien vaikutus geenien aktivoitumiseen), kuten myös ympäristö, tunteemme, elintapamme ja käyttäytymisemme. Puhun tässä kirjoituksessa mahdollisuuksista, en ehdottomista totuuksista. Toivottavasti kuuntelet sydämelläsi, kirjaimellisesti.
Jos tunnepuoli vaikuttaa, niin miten tärkeää on saada tunteemme avautumaan ja päästä käsittelemään tuota osa-aluetta elämässämme? Joskus ne saattavat olla niin syvällä ja jopa niin kivuliaita, että emme halua tuota vaihtoehtoa käyttää. Onneksi kehomme on meitä muistuttamassa. Niin kivuliasta, kuin se joskus onkin. Ennenkaikkea rakastavasti, suvaitsevasti ja tilanteen hyväksyen, niin toisemme, kuin itsemme jokaisessa kauniissa olemismuodossamme.
Takaisin rintoihin. Jos tiukat rintsikat, joita naiset pitävät, estävät lymfajärjestelmää toimimasta sille kuuluvalle tavalle, miten edesautamme tilannetta?
Olen mies, ehkä sen olet huomannut jo. En voi siis mitenkään tietää sitä ajatusmaailmaa, jossa suurin osa naisista elää. Puhunkin siis pelkästään hyvinvoinnin vinkkelistä.
Olisiko mahdollista pitää rintaliivejä vähemmän aikaa päivästä? Olisiko mahdollista antaa rinnoille mahdollisuus olla ”vapaina ja villeinä”? Ovatko rintaliivisi kireät ja kipua aiheuttavat? Pidätkö niitä pelkästään sosiaalisen paineen takia? Ovatko ne osa identiteettiäsi, niinkuin esimerkiksi jollekin on auto tai oma hieno talo? Ovatko ne oikeasti sinun valintasi, vai kultuurillinen ehdollistuma?
Miten voit edesauttaa rintojesi virtaavuutta?
Hieronta lienee yksi parhaita tapoja saada lymfajärjestelmä toimimaan ja kehon nesteet virtaamaan. Hieronnassa tapahtuva kosketus luo myös meissä turvallisuuden tunnetta, sekä hormonien eritystä, varsinkin jos hierojana/hierottavana on vastakkainen sukupuoli. Uskoisin, että kovin monella miehellä ei olisi valitettavaa siihen, että pääsisi olemaan osana terveyttä edistävää rintahierontaa, jonka pääsee suorittamaan.
Liike
Liikunta rokkaa myös tässä kohtaa. Yksi ajatus minkä voisin kysyä, niin naisilta kuin miehiltäkin, onko tarkoitus mukauttaa kehomme jonkun liikuntamuodon vaatimiin vaatimuksiin, vai olisiko viisaampaa mukauttaa lajimme keholle sopivaan rasitukseen? Toisin sanoen yrittää ajaa liian isolla autolla pienestä tunnelista läpi, vai etsiä uudenlainen tunneli, johon auto mahtuu täydellisesti? Vastausta en tiedä, ehkä kehosi sen osaa kertoa.
Liikunta auttaa luonnollisesti meidän lymfajärjestelmää toimimaan, puhdistaen kehoa ja antaen mielellemme sen kaipaaman piristysruiskeen. Jos liikunta ilman tukea (rintaliivejä) tuntuu mahdottomalta, ehkä se voi olla paikallaan käyttää silloin tällöin lisätukea. Mutta jos haluamme minkä tahansa lihaksen tai kudoksen vahvistuvan, tarvitsee se liikettä ja rasitusta. Tässä mielessä en ole hirveän suuri kenkien ystävä, niiden köyhdyttäessä luonnollisia lihaksiamme. Kuulostele ja tarkastele. Pääasia, että liikut ja fiilistelet sitä mitä teet.
Syvähengitys
Yksi loistava ja ilmainen keino saada syville kudoksille happea ja puhdistavaa virtausta. Rintasi ja koko kehosi kiittää ja kumartaa.
Rakkauden antaminen
Olen tosissani tämän suhteen, vaikka se saattaa joitakin huvittaa. Rakasta rintojasi (tai mitä tahansa kehosi osaa, joka huolenpitoa kaipaa). Koskettele niitä, juttele niille, osoita rakkautta. Mikä hauskinta, suurin osa luultavasti pitää tätä ajatusta hupsuna. Kertooko tämä siitä vähäisestä kehollemme osoittamasta rakkaudesta, jota tämä kulttuuri on meihin ehdollistanut? Rakasta ja ota vastaan rakkautta. Vaikka kyseessä on keho, vaikutus on huomattavasti syvempi. Kävi miten kävi, tehdään parhaamme, rakastetaan, jaetaan ja koetaan. Kaikkea hyvää sinulle ystävä.
…että ”pelkästään” hengittää? Kyllä, se on mahdollista.
Lueskelin aikakauslehtiin kirjoittamiani juttuja inspiraatiota etsiessäni ja törmäsin kolmisen vuotta sitten Kodin Kuvalehteen kirjoittamaani elämäni tarina -sarjan juttuun perheellisestä, alle nelikymppisestä naisesta. Hän oli parantumattomasti sairas ja kunto heikentyi. Silti hänen asenteensa oli valoisa ja teki minuun vaikutuksen. Hän muun muassa sanoi, että sairauden hyväksymisen jälkeen hän oli alkanut ajatella miksi minä -hokeman sijaan, että no, miksi en minä.
Jutun otsikoksi nousi haastateltavan oma lausuma Niin kauan kun hengitän, on toivoa. Se oli upeasti sanottu. Olen monesti toivonut, että pystyisinpä ajattelemaan samoin edes useimmiten. Kykenisinpä minä arvostamaan elämää yhtä paljon, kaiken aikaa. Paikoin nykyään pystynkin ja on kausia, jolloin sitä tuntuu pakahtuvan onnellisuudesta vain siksi, että saa olla osa tätä upeaa maailmankaikkeutta. Mutta on myös kausia, jolloin kerta toisensa jälkeen sorrun surkuttelemaan mitättömiä pikku asioita ja menettämään toisinaan hermoni – ja miten typeristä syistä.
Elämän rajallisuus tuntuu kaukaiselta, jos on säästynyt suuremmilta murheilta, sairauksilta ja menetyksiltä. Usein tietoisuus siitä, että jonain päivänä kaikki on ohi, nousee ajatuksiin vasta silloin, kun on vaarassa menettää jotain.
Äh. Onpa tylsää, että sitä voi vain hukkua arkeen, vaikka jokainen päivä on hieno mahdollisuus arvostaa kaikkea sitä, mikä on. Kun lapsi on herättänyt yöllä sata kertaa, ei sitä todellakaan tule aina herättyä aamulla kiitollisena miettien, että onpa hienoa olla elossa! Ensimmäinen ajatus itsellänikin on ollut monesti erityisesti pahimpina valvottuina öinä, että ei perhana, nytkö jo. Ei himputti, ei kyllä yhtään jaksais.
Asioita, kuten sitä aamulla heräämistä, ei saisi sitäkään pitää itsestäänselvyytenä. Ehkä sitä pitää tiettyjä asioita niin normaaleina hommeleina, ettei ymmärrä arvostaa niitä niin paljon kuin niillea arvoa kuuluisi. Ei muka tarvitse, kun ne ovat niin joka päiväisiä juttuja. Buu.
Pikku hiljaa olen kuitenkin oppinut olemaan kiitollisempi. Se on tullut oivaltamisen kautta, ei itsestään. Olen oppinut myös paljon siitä, ettei jokaisen pikku vastoinkäymisen eli asian, joka menee eri tavalla kuin minäminäminä olisin tahtonut, ei tarvitse antaa lannistaa itseä. Että voi ja saa olla tyytyväinen ihan tässä ja nyt. Ja olisi suotavaakin, jos asiat ovat edes suhteellisen mallillaan. Elämä on tyyntä, elämä on myrskyä. Silti liki kaikista hetkistä voi kiittää.
Ja toki, tietenkin elämä voisi olla niin sanotusti parempaa. Aina voisi olla enemmän rahaa. Aina voisi olla hoikempi. Aina voisi olla iloisempi. Aina voisi olla isompi koti, hienompi auto, merkkilaukku ja täydellinen perhe. Aina voisi olla sitä, tätä ja tuota. Mutta tuolle tielle jos lähtee, tuskin on ikinä tyytyväinen, saavuttaa sitten mitä tahansa.
Aika usein asiat, joiden annamme pilata päivämme, ovat mitäänsanomattomia pikku asioita. Sellaisia, jotka voisi ohittaa kevyellä hymähdyksellä. Sitä kohauttaisi vain olkiaan ja toteaisi, että nyt on näin. Ja vaikka kyse sitten olisi isommasta ärsyyntymisestä, senkin voisi käydä kerran kunnolla läpi ja sitten vain päästää irti, lakata jauhamasta. Näyttää vastoinkäymiselle, että on sitä vahvempi ja mennä eteenpäin.
Olisiko tänään siis se päivä, kun emme välitä, vaikka joudumme istumaan ruuhkassa normaalia pidempään? Se päivä, kun emme hermostu ruokakaupan pitkää kassajonoa? Se päivä, jolloin osaisimme laittaa asiat suhteellisuusjärjestykseen? Se päivä, kun emme valita vain valittamisen ilosta?
Olisipa ihan mahtavaa, että ilmankin todella vaikeita kokemuksia oppisimme heräämään kiitollisena joka ikinen aamu ja huudahtaisimme ensimmäisenä, että onpa ihanaa tämä elämä, suruineen ja iloineen. Että niin kauan kun hengitän, on toivoa.
Harjoitukset siis jatkuvat vaihtelevalla menestyksellä, ainakin omassa osoitteessani.
Vaikka veljekset olivat – eivät ihmisten mielestä lainkaan toistensa näköiset. Olivat syntyneet samasta isästä ja äidistä, vaikka muitakin puheita oli liikkeellä. Kulkivat aina yhdessä, eivätkä halunneet olla erossa toisistaan. Syytä kysyttäessä, he sanoivat antavansa toisillensa elämän. Tätä mystistä vastausta moni mietti, useat luovuttivat ja harvat ymmärsivät.
Veljesten nimet olivat Rakkaus ja Itsekkyys. Tilannetta hämmensi ennestään samassa kylässä asuva nuorimies, nimeltään Ahneus. Ahneus oli kaikille tuttu, mutta ei kovinkaan pidetty. Moni uskoi Ahneuden olevan Itsekkyyden kaksoisveli. Niin samannäköisiä he kyläläisten mielestä olivat.
Veljeksistä liikkui paljon huhuja. Eikä Ahneuden asuminen samassa kylässä tilannetta helpottanut. Kuitenkin huhujen pääasiallinen syy oli siinä, että kovin harva tunsi veljekset ulkomuotoaan syvemmältä. Koettiin ololtaan salaperäisiksi ja vaativiksi. Vaikka jokainen heistä puhui, jopa päivittäin, kaikki eivät olleet edes keskustelleet heidän kanssaan silmäkkäin. Useimmat tervehtivät kohdatessaan, mutta harva oli heidän kanssaan vuorelle kiivennyt.
Ne, jotka Rakkauden ja Itsekkyyden tunsivat, kertoivat, että veljekset olivat lämpimiä ja ystävällisiä. Halukkaita avautumaan, jos keskustelukumppani oli valmis kyseenalaistamaan ennakkoluulonsa. Siinä olikin tekemistä, sillä suurin osa ihmisistä oli muodostanut heistä vankan ennakkokäsityksen. Moni, joka oli pitänyt kiinni ennakkoluuloistaan, oli heidän kanssa keskustellessaan mennyt kipeästi solmuun itsensä kanssa. Se oli kuulemma hankalasti avautuva kokemus.
Kaikki tämä aiheutti sen, että vain harva halusi aidosti tutustua veljeksiin. Tarinan kertojana voin paljastaa, että ongelma ei ollut niinkään veljeksissä, vaan siinä, että heidän kanssa keskustellessaan joutui tutustumaan itseensä. Jos todella halusi tutustua heihin, oli tutustuttava ensin itseensä. Tunnistettava omat ajatuksensa ja uskomuksensa. Se oli – ja on varmaan nytkin, niin pelottavaa touhua, että moni ei tohtinut ryhtyä.
Koska Ahneus oli lähes kaikille kyläläisille (valitettavan) tuttu, hänen temppunsa ja tapansa olivat laajalti tiedossa. Kaksosiksi kun uskottiin, Itsekkyydellä ajateltiin olevan samanlaiset tavat. Johan siitä nimikin kertoi. Ahneus taklasi kavereita ja kiilasi jonossa saadakseen haluamansa. Se oli innoissaan kullan kiillosta ja turvallisesta tavaramerestä ympärillään.
Tilaa tarvittiinkin koko ajan enemmän, sillä Ahneus halusi jatkuvasti jotain uutta. Uudet tavarat olivat hänen uusia ystäviään – joihin hän yleensä kyllästyi nopeasti. Hänelle oli tärkeää saada lisää tavaraa vaikka joutuisi kävelemään rehellisyyden ja itsekunnioituksen yli. Tavarat olivat hänen mittansa. Ahneuden oli useasti nähty pyyhkivän jalkansa luottamukseen ja niistävän nenänsä arvostukseen.
Ne muutamat, jotka olivat Itsekkyyden ja Rakkauden kanssa henkilökohtaisesti ystävystyneet, kertoivat tarinoita kokemuksistaan.
Kun itsekkyys oli kertonut, että se halusi kokea kaikkea hyvää ja itselleen merkityksellistä, moni oli röyhistänyt rintaansa ja mumisten todennut ”tätähän minä sanoin”. Leukaluut olivat kuitenkin loksahtaneet hämmästykseen, kun Itsekkyys oli jatkanut ”Tärkeitä ovat esimerkiksi ilo, vapaus, kuulluksi tuleminen, myötätunto, yhteys toisiin ihmisiin, eheys, arvostus ja sen sellainen.”
Itsekkyys oli kertonut myös sen, miten näitä asioita sai mahdollisimman paljon itselleen. Niitä viljeltiin. Iloa, myötätuntoa ja arvostusta kylvettiin kaikkialle sinne, missä oli ihmisiä. Lannoittaa ei tarvinnut, mutta kylvää voi useampaan kertaan. Satoa tuli ympäri vuoden, säästä riippumatta. Viljely oli yksinkertaista ja sato varma, kunhan kylvön teki sydämestään, eikä muodon vuoksi.
Tämän kuultuaan muutamat olivat jopa kadottaneet tekohampaansa ja useimmat olleet suuresti häpeissään, kun olivat Itsekkyyden Ahneuteen sekoittaneet. Itsekkyys kylvi ilolla ja sato kasvoi itsekseen. Ahneus kahmi, eikä sen sato kasvanut kuin hometta.
Moni oli ajatellut, että Rakkaus oli lupaus ja sitoutuminen. Rakkaus itse oli kertonut olevansa vapaus. Sillä ei ollut mitään lupausta ja sitoutumista vastaan, mutta se halusi, että ne olisivat olemassa vain omasta halustaan – itsekkyydestä – eivät rajoitteina. Tämä oli ollut suuri uutinen, sillä vapautta oli pidetty Rakkauden vihollisena.
Joku oli ajatellut Rakkauden olevan valmius kärsimykseen ja uhrautumiseen. Mutta taas rakkaus oli kertonut aivan muuta. Se oli sanonut olevansa ilo ja nauru. Se kertoi, että jos joku on valmis kärsimään tai uhrautumaan toisen puolesta, Rakkaus edellyttää, että hän tekee sen omaksi ilokseen – itsekkyydestä. Ilman iloa, kärsimys ja uhrautuminen pelkistyvät ajan mukana katkeruudeksi. Ja katkeruus on pelon lapsi – eikä se ole mitään tunnettua sukua Rakkaudelle.
Moni myös halusi omistaa Rakkauden. Kertoi, että se kuuluu antaa vain yhdelle ihmiselle. Siitäkin rakkaus oli toista mieltä. Se ei ymmärtänyt ihmisten halua rajoittaa sitä kahden henkilön väliseen suhteeseen. Toki rakkaus oli ilolla mukana siinäkin erityisessä suhteessa, mutta se halusi olla myös paljon muuta.
Rakkaus oli sitä mieltä, että kaikki olivat rakastettavia, kaikki ihmiset ja myös muu elollinen. Linnut, puut, meri ja taivas. Rakkaus rakasti niitä kaikkia. Eikä rakkaus mereen ollut pois rakkauden voimasta vuorien suuntaan. Rakkautta riitti kaikille, vaikka niin moni oli halunnut katsoa rakkautta vain olkipillin läpi. Se, joka rajoitti rakkautta, kumarsi todellisuudessa pelolle – eikä sitä useinkaan itse ymmärtänyt.
Oli selvinnyt myös Itsekkyyden ja Rakkauden suurin salaisuus. Miksi ne aina kulkivat yhdessä? Yhdessä ne olivat ehjä kokonaisuus. Itsekkyys oli Rakkauden voima ja Rakkaus oli viisaus, joka ohjasi. Parhaat ystävät tiesivät myös syvimmän salaisuuden, Rakkaudella ja Itsekkyydellä oli yhteinen sydän.
Olen matkalla. Ehkäpä sinäkin olet? Etsin onnea vähän joka paikasta, viime aikoina lähinnä kaikenlaisista viisaista ajatuksista ja harjoituksista. Koen olevani melko henkinen tyyppi, mutta viime aikoina henkisyyskin on näyttäytynyt arjessani ristiriitaisena. Vaikka osaan kaikenlaisia jippoja, en ole oppinut sananvalmiiksi tai sanomaan ei. Suutun edelleen herkästi, huudan ja rähjään, kun ulkopuolisten korvat eivät ole kuulemassa. En siis edelleenkään ole sitä, mitä haluaisin olla, ja tunnen välillä olevani epäonnistunut henkisyydessäni. Hetkinen – voiko henkisyydessä epäonnistua? Onko henkisyys suoritus? Minulle henkisyys muuttuu helposti pakopaikaksi siltä, mitä en tahdo nähdä. Se antaa minulle toivon siitä, että vaikka tunnen edelleen liian usein olevani arvoton, teen silti jotain arvokasta. Siis, teen jotain arvokasta, mutta en silti koe olevani se arvokas. Äh, jouduinko taas umpikujaan?
On sääli, että monilla meistä on taipumus pyrkiä olemaan onnellisia täydellisyyden tavoittelun kautta. Oma täydellisen henkisyyden etsintäni johtaa turhautumiseen, kun en osaakaan olla niin tyyni tai rohkea kuin pitäisi. Myös ”oikeanlaiseksi” määritelty ura, vanhemmuus, vartalo tai ruokavaliokin voivat muuttua itsetarkoitukseksi sen sijaan, että ne olisivat nautinnon ja ilon lähteitä tai välineitä niiden saavuttamiseksi. Olen huomannut, että tuolloin ne johtavat vain kärsimykseen, kun ihanne löytyy jostain ulkopuolelta ja osoittautuu ennen pitkää saavuttamattomaksi. Itse olen ajautunut yhdestä ihanteesta toiseen, ja vaikka elämäntapani ovatkin matkan varrella parantuneet huomattavasti ja välitän itsestäni enemmän kuin ennen, kierrän silti samaa ympyrää. Nyt vain alan olla siinä pisteessä, että tämä kyllästyttää. Täydellisyydentavoittelu ja epäonnistumisten välttely ovat minulle edelleen pakopaikkoja, mutta siellä viettämäni aika on kerta kerralta lyhyempi – se on enää vain levähdystauko, jonka sallin itselleni.
Hyvänä hetkenä ymmärrän, että henkisyys ei ole turtuneisuutta ja pakotettua tyyneyttä, eikä se myöskään ole oikotie onneen. Todellinen onnellisuus tapahtuu arjessa. Ja se on juuri se pirullinen arki, joka tuo säröt ja kulmat näkyviin. Hyvänä hetkenä muistan, että juuri tuo oman epätäydellisyytensä ja rikkinäisyytensä näkeminen on oleellinen osa kasvua. Hyvänä hetkenä tiedostan, että onni asuu minussa itsessäni. Mutta se on jotain aivan muuta kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan, se ei ole ulkokuoressa, se ei ole siinä, mitä ihminen tekee tai mitä tunteita hän tuntee. Onni on kai ennemminkin siinä oivalluksessa, että me olemme sitä.
Hyväksyminen, antautuminen, irtipäästäminen, läsnäolo, tarkkaavaisuus, lempeys, armollisuus… Kaikki tuo tulisi sallia itselleen. Niin paljon kuin se riipaiseekin, niin kovasti kuin sitä tekee mieli vastustaa… Minä en ansaitse sitä. Aivan varmasti on jotain, minkä pitäisi muuttua. Ei tällaisen vain voi antaa olla. Olemme niin tottuneita vaatimusten tulvaan, että tuntuu täysin mahdottomalta ”vain antaa kaiken olla”. Silti, sanon niin itselleni kuin sinullekin: anna pelon olla, anna epämukavuuden olla, anna surun ja vihan olla, toisaalta suvaitse myös ilo ja nauru. Ennen kaikkea, anna kyynelten virrata ja puhdistaa. Me kaikki olemme täydellisellä tavalla epätäydellisiä.
Antaudu kuin kivi, joka antautuu aaltojen pyöritykseen. Aaltojen, jotka hiovat kulmat ja säröt pehmeiksi ja sileiksi.
