Keväällä eräs toimittaja kysyi minulta, että eikö ole noloa, kun hyvinvoinnin ammattilainen uupuu.
Tavallaan joo. Ymmärrän kysymyksen – kyllä minuakin pelotti tulla uupumuskaapista ulos. Tavallaan olisi loogista ja ihanteellista, että jokainen meistä osaisi noudattaa omia oppejaan täydellisesti.
Mutta oikeasti harva osaa. Koska emme ole pelkästään omien alojemme ammattilaisia vaan myös ihmisiä.
Useimpien meistä pitää kompuroida, kaatuilla ja törmäillä, ennen kuin pinnallinen, ulkoa opittu tieto alkaa jalostua syväksi, aitoon kokemukseen pohjautuvaksi viisaudeksi. Sitä ennen on helppo toistella muiden muotoilemia mantroja, mutta vasta oman kokemuksen kautta mantra alkaa tulla ulos minun omina sanoinani, sellaisena kuin minä olen sen oivaltanut.
Siksi hyvinvointivalmentajan uupumus ei ole ainoastaan ei-nolo, vaan se on elämää muuttava, osaamista syventävä koulu, jonka antamaa ymmärrystä en voisi saada mistään luennolta. Enkä tietenkään väitä, että kaikkien auttajien pitäisi kokea kaikki mahdolliset ongelmat – yksikin kriisi auttaa yleensä riisumaan mustavalkoiset lasit silmiltä ja nöyrtymään elämän suurien kysymysten äärelle.
Ja millainen elämä sitä sitten pitäisi elää, että se ei olisi nolo? Pitäisikö minun jatkuvasti varoa, ettei rosoinen, epätäydellinen elämäni vain loukkaisi kenenkään kauneusihanteita? Mitä kaikkea meiltä jää oivaltamatta, jos yritämme hiipiä elämän läpi varpaisillamme kokematta mitään? Kysyn vain…
Kuuntele lisää Taikaelämää-podcastin uudesta jaksosta: