Vastaheränneen lapsen iho tuoksuu suloisen maitoiselta. Jään hetkeksi nauttimaan vaikka on aika jo herätä. Ulkona tuoksuu syksyn usva. Ystävä soittaa ja kiitollisuus syöksyy mahanpohjasta varpaisiin ja takaisin. Tajuan ensimmäistä kertaa todella kirkkaasti miten muutamassa vuodessa suuret asiat ovat muuntuneet unelmavärähtelystä konkretiaksi. Koti maalla. Silmäleikkaus, jonka ansiosta näen taivaisiin asti. Oma hevonen, josta olen haaveillut kuusivuotiaasta. Väitöskirjatyö rakastamastani aiheesta. Vintti, jossa on oma sohva. Järisyttävän upea hengitysterapeuttikoulutus. Miehen kanssa yhteinen SoulTeam, jonka jokaisesta koulutuksesta olen polvillani kiitollisuudesta ja maailmankaikkeuden kaunein työhuone Helsingissä. Vapaa keho, joka on täynnä nautintoa ja elämää. Asiakkaat, joita rakastan.
En ole vielä paikantanut hetkeä, jolloin aloin luulla, että minulta puuttuu jotain. Lapsena seisoin omassa huoneessani katsellen ulos ikkunasta ja miettien missä muut ovat. Tie oli tyhjä. Missä elämä tapahtuu? Miksi olen täällä yksin ja yksinäisenä? Sen sijaan, että olisin tuntenut olevani elossa, mukana ja oikeassa paikassa, tunsin jatkuvasti, että elämä tapahtuu jossain muualla ja olin jäänyt ulkopuolelle. Kaikki oli jotenkin ihmeellisen vajaata. Vielä edelleenkin koen tiukan paikan tullen tismalleen samalla tavalla. Mikään ei riitä. Ei todellakaan. Tiukka paikka voi toki tarkoittaa niinkin hurjaa ja epätoivoista vastoinkäymistä kuin sotkuista kotia, keskeneräistä remonttia, miehen lattialla lojuvia kalsareita tai myöhässä olevaa postipakettia.
Tarpeeksi ei ole määrä, se on laatu. Se on kokemus ja sisäinen tieto, että minä olen maailmalle tarpeeksi ja maailmassa on tarpeeksi – tai ehkä jopa yllin kyllin myös minulle. Jos tarpeeksi olisi mitattavissa, silloin me tietäisimme, milloin on riittävästi. Mutta me emme aina tiedä. Vaille jäämisen pelko tekee meidät hulluiksi. Ja sitä hulluutta ei maapallo kestä. Maat, kulttuurit, eläimet, koko maapallon luonto on luhistumaisillaan ihmisten sekopäisyyden alle. Meitä ajaa pelko, jonka viesti on, että selviytyäkseni minun on saatava lisää ja enemmän. Nopeasti ja heti. Paljon lisää.
Ja samalla ihmisyyteen kuuluu halu. Halu kasvuun, uusien asioiden kokemiseen, merkityksellisyyteen ja runsauteen. Uskallus unelmoida ja innostua saa jokaisen solun heräämään. Unelmat näyttävät suunnan, jota kohti olet menossa. Aivan samalla tavalla kuin sanot taksissa osoitteen, johon haluat mennä. Mitä jos sinulla olisi täysi varmuus, että saat haluta mitä vain? Entä jos kaikki, mitä osaat haluta on jo tarkoitettu sinulle?
Tarpeeksi on kiitollisuuden ystävä. Se on kokemus, jossa sinun on lupa ottaa vastaan. Se on sisäinen kyky aistia, antautua ja herätä siihen, mitä sinulla jo on. Ja miten kaunis, ainutlaatuinen ja ihana sinä itse olet. Mitä jos sinulla olisi lupa antaa täydesti itsellesi kaikki, mitä sinulla jo on? Mitä jos sinulla olisi lupa sanoa: tuon minä haluan. Tämän minä koko sydämestäni vastaanotan. Otan ihan oikeasti ja nautin siitä täysin ja kokonaan.
* Henriika
