Projisoimme ulkomaailmaan herkästi mielikuvia siitä, miten joku muu on saavuttanut sitä, tätä ja tota. Omissa sisuksissa kalvaa riittämättömyyden tunne. Olenko jäänyt jostain hoksausjunasta, miten tämä elämähomma hoidetaan jotenkin paremmin ja fiksummin?
Höpöhöpö! Et ole jäänyt mistään junasta. Kesken täällä ollaan kuin puolikuut itse kukin.
Kirjoitan parhaillaan Hidasta elämää-kirjaa (Bazar Kustannus 08/25) omaan voimaan astumisesta, oman kasvu- ja maailmanmatkatarinani kautta. Paitsi että kirjani on vielä auttamattomasti kesken, niin on myös matkani. Mutta kirjoitan silti. Jossain vaiheessa ymmärsin, että mikäli julkaisisin tekstini vasta kun olen ”valmis”, sitä päivää jäisimme odottamaan. Valmiimpaa hetkeä odottaessa vierii viikot, kuukaudet ja vuodet. En ole ainoa, jonka matka on kesken. Niin on sinunkin, kun kerran elossa olet tätä lukemassa (JEE!). Yksi asia, mikä on sekä varmaa että paradoksaalista ihmisyydessämme, on se, että olemme yhtä aikaa sekä perillä että kesken. Ihmisenä kasvu ja oppiminen ei koskaan tyssää, vaikka voimmekin elämän eri etapeissa tuntea levollisuutta ja sitä perillä olemisenkin tunnetta.
Keskeneräisyys pitää liikkeellä
Omalle keskeneräisyydelle antautuminen tarkoittaa kontrollista luopumista ja omien riittämättömyyden tunteidenkin sietämistä. Jos olisimme ”valmiita”, miksi olisimme enää kiinnostuneita oppimaan uusia asioita, kehittymään ammatillisesti tai edes nousemaan aamulla uuden päivän kokemuksiin? Keskeneräisyys onkin moottorimme, joka energisoi ja laittaa liikkeelle. Se työntää etsimään uusia reittejä, kokeilemaan, erehtymään, eksymään ja kasvamaan.
Naistenlehtien otsikot antavat ymmärtää, että ”onni on vihdoin löytynyt” ja ”lopultakin tiedän, kuka olen” ja ”enää en pelkää mitään” tuottaen meille mielikuvia elämän valmiiksi tulemisesta ja joidenkin kullanhohtoisten merkkipaalujen olemassaolosta, joille ei vain itse ole vielä yltänyt. Tosiasiassa keskeneräisyys yhdistää meitä ihmisinä yhtä paljon kuin se, että meillä on lajityypillisesti kaksi jalkaa ja kättä ja kykenemme käsitteelliseen ajatteluun ja itsereflektioon. Olet elossa, joten elämä ON kesken, koko ajan.
Salli keskeneräisyytesi:
1) Iloitse ja kiitä itseäsi siitä, mitä olet jo mahdollistanut ja minkä matka olet jo tullut.
2) Käännä keskeneräisyyden tunne uteliaisuudeksi elämää kohtaan: saan kasvaa ja oppia yhdessä muiden matkatoverieni kanssa.
3) Tunnista keskeneräisyyksissä tavoitteesi: missä haluat vahvistua ja viisastua seuraavaksi?
Kesken oleminen paiskaa meidät vastakkain häpeän ja riittämättömyyden kanssa. Joka vuosi monen kirjat, laulut, villit ideat, projektit tai aloitteet jäävät pöytälaatikkoon silkasta kesken olemisen kauhusta. Tulemalla esiin paljastat oman haavoittuvaisuutesi, ”vaiheessa olemisen”. Ja mikäänhän ei ole kauhistuttavampaa. Paradoksaalisesti jälleen, koska keskeneräisyytemme on niin vääjäämättömästi yhteistä, sen näyttämisestä tuleekin silta. Muistatko tilanteita, joissa olisit kauhunkankeana tullut esiin, vaikket ollut ihan varma eikä tuntunut olevan mitään ”valmista ajatusta” ja saanutkin huomata, että siitä ei seurannutkaan tuomio vaan yleisemmin hyväksyntä? Keskeneräinen ja haavoittuva on meidän kaikkien yhteinen ihmisyyden ihokerros. Ja mitään emme sekä kammoa että kaipaa kuin tulla nähdyksi sen kanssa.
Kun kirjani seuraavan puolen vuoden aikana valmistuu, yksi asia on varmaa: olen yhä matkalla. Kukaan täällä ei ole sen valmiimpi, joten ole sinäkin kaikessa rauhassa aivan vaiheessa.
Tutustu työhöni täältä: www.freialuminka.com
Ja lisää ajatuksia omaan voimaan astumisesta (sekä elämästä tropiikissa): @freialumi
