Parit: Älkää tehkö tätä virhettä (ainakaan enää)

Otsikko on kenties raflaava ja vaikka lähtökohtaisesti liputan inhimillisyyden puolesta (ja myös sen, että jokainen meistä on erehtyväinen, mokailee ja toimii joskus tavoilla joista ei ole kovin ylpeä) niin mielestäni jossain asioissa kannattaa olla itsensä kanssa vähän tiukkana. 

Tämä asia on mielestäni sellainen. Eli se, että parisuhteessa (tai tietenkään muissakaan suhteissa) sitoutuu siihen, että vaikka välillämme olisi kiistaa, kitkaa ja vaativia tunteita, niin vyön alle ei lähdetä sohimaan.

Vyön alle iskeminen voi ottaa monia muotoja. Se voi olla ilkeitä kommentteja, toisen määrittelemistä tietynlaiseksi. Vyön alle iskeminen haavoittaa syvästi. Jos oman kumppanin kanssa joutuu pelkäämään tällä tavalla haavoitetuksi tuloa, olo on usein varautunut ja suojautunut. Näin kummankin suojautuminen alkaa vallata parisuhteen tunneilmastoa. Ja se on usein este läheisyydelle sekä turvan kokemiselle toisen kanssa.

Mitä sitten, jos toinen on ensin iskenyt vyön alle, eikö silloin ole ”oikeus” iskeä takaisin? Kysyisin, että mitä se lopulta palvelee? Joskus kumppanin piikittely voi olla myös malli, jonka on lapsuuden kodissa vanhempien välillä nähnyt. Se on tavallaan normalisoitunut tavaksi olla parisuhteessa. Mutta iso hinta sillä on. Se hinta on varautuneisuus ja etäisyys elämän yhdessä tärkeimmistä suhteista.

Miten sitten toimia jos mieli tekisi ladella suoria sanoja ja sivaltaa?

Silloin on aika ottaa tauko. Voi esimerkiksi sanoa ääneen että ”nyt mulla on tosi vaikea olla, on parempi ottaa nyt pieni hengähdystauko ja jutellaan lisää kun ollaan rauhoittuneita”.

Keho voi olla simppelein paikka tunnistaa oma ylikierros tila. Usein keho kirjaimellisesti ”kuumenee” tai ”jäätyy”. Hengitys joko tihentyy tai muuttuu hyvin pinnalliseksi. Keho on hälytystilassa. 

Tällöin kun keho on taistele/pakene tilassa, on ensisijaista rauhoittaa omaa oloa. Sen voi tehdä esimerkiksi lähtemällä (ilman ovien paiskomista ;)) ulos hetkeksi kävelemään, hengitys harjoituksilla, tai vaikkapa tunteen kanssa tanssimalla.

Kun olo on rauhoittunut ainakin hieman, pääsee myös paremmin kiinni niihin syvempiin tarpeisiin, tunteisiin ja tulkintoihin, mitä loukkaantumisen takana on. Niistä on toki viisasta puhua, mutta sellaisesta hetkestä käsin, kun päästä nouseva savu on laantunut ja hengitys rauhallisempaa.

Ja jos sitten käy kuitenkin niin, että tunnekuohussa sanoo satuttavasti, niin vilpitöntä anteeksipyyntöä kehiin! Ja sen omistamista, että toimi tavalla jolla ei haluaisi toimia. Oma olo kun ei helpotu todellisuudessa koskaan sillä, että kumppania sattuu.

ps. Jottei tulisi tunne että norsunluutornista huudellaan, niin kerron vielä lopuksi että tämänkin kirjoituksen taustalla on ihan oma kantapää. Ja samalla onneksi tiedän myös, että on mahdollista käsitellä vaativia tunteita ja tilanteita niin että suhteen tunneilmasto säilyy kunnioittavana ja rakastavana. Se on mieletöntä.