Uskon sielujen sopimukseen. Siihen, että olemme tulleet parantamaan toisiamme tavoilla, joihin kukaan muu ei välttämättä pystyisi. Kuin sanattomasta sopimuksesta. Syvimmällä tasolla se on kaunista, mutta valitettavasti pintaan se usein näyttäytyy aivan muuna. Kipuna, vihana ja suruna.
Usein juuri läheisimmät ihmiset onnistuvat koskemaan haavoihimme, jotka olimme miltei jo unohtaneet. Ja kun haavoihin koskee, on kuin aika katoaisi ja kaikki koettu tuska tulvahtaa tuoreena pintaan. Usein luulemmekin tuskaa vain tuoreeksi, kunnes itsetutkiskelun ja läpikäytyjen keskustelujen kautta voi löytyä maaginen johtolanka menneisyyteen.
“Minä en siedä tuota käytöstä, koska koko lapsuuteni jouduin sitä katselemaan!”
Tuo oli lauseeni erään kerran, kun puoliso oli nostattanut minussa tuskan esiin. Johtuiko tuska nykyhetkestä vai lapsuudesta, sitä on vaikea piirtää selkeästi. Selvää kuitenkin on, että noussut raivoni oli vahvaa. Se puhdisti jotain sisältäni.
Sanat, jotka olisivat kuuluneet lapsuuteni hahmolle vyöryivät nyt toiselle kohteelle. Rajat, jotka olisivat tuolloin kuuluneet ympärilleni minua suojaamaan, nousivat paikoilleen nyt.
Ja kun rajat ja sanat ovat piirtyneet, muuta ei tarvita. Ei terapiaa tai paluuta menneisyyteen. Ei vatvomista ihmisten kanssa, jotka eivät nykypäivänä ole minua lähellä. Sanat ja rajat piirtyivät minuun, minulle. Itsearvostus kasvoi pintaani kauniina kukkina. Jotta voisin vihdoin saavuttaa sen turvan ja hyvinvoinnin, jota aina kaipasin, mutten koskaan ennen osannut saavuttaa. Tarvitaan vain ihminen, jolle tehdä asiat selväksi nyt – ja tuo ihminen on usein läheinen ihminen.
Puolisoni ei ollutkaan pahis, vaan “avulias” katalyytti. Koska se, että jotain ihmistä kohtaan joutuu laittamaan rajat ei kerro siitä, että tuossa ihmisessä olisi jotain vikaa. Sellaista ihmistä, jota varten rajoja ei tarvita, ei nimittäin ole olemassa.
Se, että jotain ihmistä kohtaan joutuu laittamaan rajat ei kerro siitä, että tuossa ihmisessä olisi jotain vikaa.
On myös muita läheisiä ihmisiä, jotka ovat osoittaneet heikkoja kohtiani ja sisään painettuja kipujani. Joskus olen antanut liikaa vain siksi, etten ole mitenkään osannut sanoa ei. Tämäkin asia juontuu lapsuuteeni ja tarpeeseen tulla hyväksytyksi. Minulle jäi aikanaan vahva uskomus, että vain olemalla kiva voisin olla hyväksytty ja rakkauden arvoinen. En kuitenkaan koskaan olisi törmännyt omiin uskomuksiini, ellei joku tarpeeksi läheinen olisi tuskallisuuteen asti käyttänyt ominaisuuttani hyväksi (muilla ei ollut siihen mahdollisuutta, sillä heitä en tarvinnut samalla tapaa).
Epäkiitollinen tehtävä
Läheisyydessä emme pääse pakoon itseämme vaan joudumme ennen pitkää kohtaamaan meissä ne haavoittuneet alueet, jotka kohtaamista kaipaavat. Valitettavasti nuo samat läheiset ihmiset saavat usein myös tuta vihamme kun haavoihimme sattuu. Ei ole kiitollinen tehtävä olla se pelastava enkeli, joka toiminnallaan osoittaa rajattomuutesi. Ei ole kiitollinen tehtävä muistuttaa toista lapsuuden ahdistavimmista asioista ja saada sen ansiosta toinen käsittelemään niitä uudelleen.
Paitsi vuosien (tai jopa vuosikymmenten) jälkeen, kun sama ihminen näkee ja ymmärtää tuon kaiken. Silloin arvostus voi nousta yhä korkeammalle tasolle.
Autoit minua kehittymään. Se ei ollut helppoa ja silti olet yhä siinä. Muistutit minua sisälleni syntyneestä vankilasta, autoit murtautumaan sieltä ulos. Autoit minua asettamaan puuttuvat rajani ei vain sinua, vaan samalla kaikkia kohtaan. Kiitos.
Rajojen tarve ei poistu koskaan, mutta kiitollisuus ja kunnioitus sen sijaan voi kasvaa puolin ja toisin. Ymmärrys siitä, että olemme täällä kehittymässä ja voimme kaikkein parhaiten kun käymme kukin oman, paikoin kivisenkin, polkumme. Annamme anteeksi ja hyväksymme, ettei kukaan ole täydellinen.
Kun teemme niin, meissä syntyneet haavat paranevat. Iho vihdoin arpeutuu ja luo uuden terveen kerroksen. Niin kimmoisan ja vahvan, että vaikka jokin tökkäisikin, mikään ei vuoda enää. Kiitos siis teille, läheiseni – Kiitos ja anteeksi.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta, taideterapiasta ja taiteestani löydät täältä.
