Teksti: Johanna Tornberg
Jokin myllertää sisuskaluja.
Etsii ulospääsyä.
Pää työstää koko ajan itsekseen.
Olen paikalla.
Mutta en läsnä.
Paino rinnalla
mutta ei ahdista.
Muutoksenkaipuu
mutta silti tunne siitä, että päästän irti.
Annan olla.
Annan tapahtua.
Olla tapahtumatta.
Onko se jo muutos?
Mutta silti pyristelen.
Hengitän rauhoittuakseni.
Tullakseni tähän tilaan.
Ollakseni läsnä.
Kuvittelen ajan loputtomaksi jatkumoksi.
En katso kelloa.
Aika on, vaikken sitä vahdikaan.
En mittaa.
En punnitse.
Rintakehä vapautuu.
Usva alkaa hälvetä otsalohkoni takaa.
Riemu nousee jostakin
kuin auringon valo siivilöityisi metsässä puiden lehvästön lävitse.
Tänään
päästän irti.
Olen minä.
Ilman laatikkoon ahtamista
sovittamista
mutta silti hellästi ja ilman kyynärpäitä.
Se kantaa minua.
