Moni tietää sen tunteen. Jokin ihana ajatus nousee mieleen.
Minä: ”Olisipa hienoa matkustaa jonnekin kauas. Kokeilla uutta alaa. Mennä ensimmäistä kertaa joogatunnille. Kirjoittaa kirja, tai aloittaa oma blogi.”
Sisäinen kriitikko herää välittömästi: ”Ei se kuitenkaan onnistu. Et sinä osaa. Et sinä pysty.”
Ja niin unelma unohtuu.
Liian usein olen uskonut sisäistä kriitikkoani. Olen jumittanut paikallani. Olen haudannut unelmani varmanpäälle-ideoiden alle. ”Näistä sinä nyt ainakin jotenkuten suoriudut.” Sisäiselle kriitikolleni on hirveän tärkeää, etten vain epäonnistu. Viis siitä, onko elämä sitten kovin innostavaa tai ihanaa. KUNHAN ET EPÄONNISTU.
Mutta rakas sisäinen kriitikkoni, onko ”epäonnistuminen” sittenkään niin vaarallista? Jos ihan totta puhutaan, en minä halua elää kaurapuuronväristä varman päälle -elämää. Pysyä kultaisella keskitiellä kokematta mitään ääripäätä.
Entä jos haluaisinkin tietää, mihin kaikkeen minusta on? Entä jos haluaisin venyttää rajojani – tai ainakin lähteä jumitilasta varovaisin askelin eteenpäin? Entä jos uskaltaisin kompastua ja nousta uudelleen ylös?
Ehkä maailman laidalta ei sittenkään putoa ihan heti.
Rakas sisäinen kriitikko, huutelet niin kovin varmana, että et sinä pysty, mutta haluaisin vilpittömästi kysyä, että mistä ihmeestä sinä tiedät? Olen minä monta kertaa elämässäni onnistunut – silloinkin, kun sinä väitit, että eihän tuosta mitään tule.
Tälläkään kertaa et voi tietää ihan varmasti. Minä haluan kokeilla.
Kaiken lisäksi haluan itse määritellä, mitä on onnistuminen ja mitä epäonnistuminen. Ennen halusin täydellisiä lopputuloksia. Nykyään haluan uskaltaa, kokeilla ja leikkiä. Seurata sydämen ääntä, vaikka – jos totta puhutaan – se usein on vähän haparoiva. Mutta se on johdattanut minua aina vain kauniimpiin paikkoihin.
Onnistuminen on minulle nykyään sitä, että uskallan lähteä jotain kohti ja katsoa, mitä siitä seuraa. Et saa koskaan tietää, mihin kaikkeen pystyt, jos et uskalla edes aloittaa.
Et saa koskaan tietää, mihin kaikkeen pystyt, jos et uskalla edes aloittaa.
Rakas sisäinen kriitikko, en minä yritä päästä sinusta kokonaan eroon. Sinä saat yhä kulkea matkassa mukana. Voit huudella takapenkiltä, mutta minä päätän, minne ajetaan. Laitan sydämeni radion kovemmalle ja kuuntelen mieluummin sitä. Sinulle minä ostan huoltoasemalta jäätelöä, ja sitten me syödään sitä yhdessä, matkalla, josta vain elämä lopulta tietää, minne se meidät vie.
