Todennäköisesti jokainen meistä on joskus käynyt läpi sellaisia elämänvaiheita, joissa itselle tärkeiden muutosten tekeminen on ollut tavalla tai toisella mahdotonta.
Itse olen huomannut omassa elämässäni sen, että jään jumiin aina tietynlaisten muutostarpeiden kanssa, ja nämä jumittamiset ovat toistuneet aika lailla samoina vuodesta toiseen.
Välillä se ärsyttää ihan valtavasti, välillä taas tunnen pettymystä itseäni kohtaan, miksi en vain pysty näihin muutoksiin, vaikka järki tietää, miten ne voisivat muuttaa omaa elämääni paremmaksi. Toisinaan vaivun suruun ja jopa uhrin tilaan, ja jos näin käy, sieltä nouseminen voi kestää kohdallani pitkäänkin.
Uhrin tila voi edustaa monenlaisia tunnetiloja ja niihin liittyvää sisäistä puhetta, luettelen tässä muutamia itselleni tuttuja:
- Toivottomuus ja ehdottomuus: ”Koska en ole tähänkään asti onnistunut saavuttamaan tavoitteitani ja pysymään niissä, en tule onnistumaan myöhemminkään, ihan turha edes yrittää.”
- Keinottomuus ja luovuttaminen: ”Olen kokeillut jo kaikki tietämäni keinot, joten luovutan, en jaksa enää yrittää.”
- Arvottomuus ja häpeä: ”Miksi en pysty samaan kuin muut, olen huono, enkä tule onnistumaan missään.”
- Hyväksymättömyys ja taistelu: ”En ole tehnyt tarpeeksi, en hyväksy itseäni tällaisena kuin olen, minun on pakko muuttua!”
- Suru ja lamaannus: ”En jaksa, olen täysin jumissa ja lamaantunut, en voi kuin itkeä kohtaloani.”
- Yksinäisyys ja yksin selviytyminen: ”Minun täytyy selvitä tästä yksin, sisäinen motivaatio on kaiken a ja o. En tarvitse muiden apua (enkä uskalla sitä pyytää).”
- Syyllisyys ja syyllistäminen: ”Tämä on täysin minun oma vikani, olen täysi luuseri…” – TAI ”En pysty muuttumaan, koska… (syytän toisia henkilöitä stressistäni tai saamistani elämän eväistä).”
Kuulostiko jokin näistä sinulle tutulta ajatukselta?
Mielestäni ensimmäinen askel muutoksen mahdollistumiseen on omien tuntemustensa ja ajatustensa hyväksyminen ja vastaanottaminen juuri sellaisina kuin ne ovat. Mikäli yritämme ohittaa nämä tunteemme, ohitamme samalla osan itsestämme, mikä ei ainakaan oman kokemukseni mukaan edistä itselle ja omalle hyvinvoinnille tärkeiden muutosten käynnistymistä.
”Kun kykenemme hyväksymään, rauhoitumme ja avaudumme uudelle.” (ote kirjastani Elämää voi aina parantaa)
Se on totta, että olen vastuussa itsestäni ja omista valinnoistani, mutta minun ei välttämättä tarvitse jäädä yksin selviytymään pyrkimysteni kanssa. Yksin jäämisen kokemus kun on stressaavimpia olotiloja ihmisen elämässä, ja stressin kokemus taas ei edistä hyvää kohti askeltamista. Stressitilassa liskoaivot alkavat pelätä jokaista uutta ja ennestään tuntematonta askelta – helpompaa on jäädä oman mukavuusalueen sisäpuolelle.
Päästäksemme tasapainoisempaan tilaan, jossa itselle tärkeiden valintojen tekeminen mahdollistuu, tarvitsemme myös turvallista ja hyväksyvää kontaktia kehoomme, jotta pystymme luottamaan tämän hetken kannatteluun ja sitä kautta tulevaisuuteen. Siihen, että minulla on toivoa, vaikka olen kokenut epäonnistuneeni aiemmin. Olemme kaikki samaan aikaan epätäydellisiä, keskeneräisiä ja silti täydellisiä juuri sellaisena kuin nyt olemme.
Mitä sinun siis kannattaa ajatella ja tuntea itsestäsi, kehostasi ja selviytymismahdollisuuksistasi, juuri nyt? Mikä on rohkeinta, mitä uskallat itsestäsi ajatella, juuri nyt?
”Se tarina, jota kerrot itsellesi juuri nyt, määrittelee sen, miten kohtaat elämäsi nyt ja tulevaisuudessa.” (ote kirjastani Elämää voi aina parantaa)
