Stephen R. Covey kertoo kirjassaan Tie menestykseen (Gummerus) tarinan, joka muuttaa asennetta, jolla kohtaamme toisemme:
”Muistan kuinka ajattelutavassani tapahtui pienoinen muutos eräänä sunnuntaiaamuna New Yorkin maanalaisessa. Ihmiset istuivat vaitonaisina, jotkut sanomalehteä lukien, jotkut ajatuksiinsa vaipuneena, jotkut silmät ummessa leväten. Näkymä oli tyyni ja rauhallinen. Sitten vaunuun yhtäkkiä tuli eräs mies lapsineen. Lapset olivat niin äänekkäitä ja riehakkaita, että tunnelma muuttui hetkessä.
Mies istuutui viereeni ja sulki silmänsä ikään kuin unohtaen koko ympäristön. Lapset ravasivat kirkuen pitkin vaunua, heittelivät esineitä ja jopa nappasivat käsiinsä ihmisten sanomalehtiä. Meno oli todella levotonta. Vieressä istuva mies ei tehnyt mitään.
Tilanteessa oli vaikea olla ärsyyntymättä. En saattanut uskoa miestä niin välinpitämättömäksi, että hän antaisi lastensa säntäillä edestakaisin tekemättä asialle mitään, ettei hän ottaisi heistä minkäänlaista vastuuta. Oli myös helppo nähdä, että kaikki muutkin vaunussa olivat käärmeissään. Niinpä sitten käännyin miehen puoleen – mielestäni hämmästyttävän kärsivällisesti ja pidättyvästi – ja sanoin: ’Anteeksi, mutta lapsenne häiritsevät matkustajia aika tavalla. Voisittekohan panna heitä hieman kuriin?’
Mies kohotti katseensa ikään kuin tiedostaen tilanteen ensimmäistä kertaa ja sanoi hiljaa: ’Te olette ihan oikeassa. Kai minun pitäisi tehdä asialle jotain. Tulemme juuri sairaalasta, jossa heidän äitinsä kuoli tunti sitten. Olen vähän sekaisin, ja niin taitavat olla lapsetkin.’”
Miten sinä katsot toisia ihmisiä?
