Se kalvava tunne sisälläsi. Tunnistat esittäväsi jotain, mitä et ole. Yrität epätoivoisesti pitää yllä kasvojesi päälle vedettyä maskia, etteivät muut huomaisi sen alla olevaa todellista sinua. Sitä, joka huutaa ääneti tuskaa ja pahaa oloa, koska pelkää tulevansa huomatuksi, vaikka samalla juuri sitä myös kaipaa.
Monet meistä elävät arkea, jossa he joutuvat luovimaan osin itsensä piilottaen. Pukeutumalla rooliasuihin, jotka helpottavat hetkellisesti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta jotka samalla puristavat siinä määrin, että muodostuvat pitkään käytettynä sietämättömiksi kantaa.
Tunnistamme tämän parisuhteessa, jossa mukaudumme ties monennenko kerran kumppanimme vaatimuksiin. Samoin myös työpaikan tiimipalaverissa, jossa esitämme olevamme kiinnostuneita pomon esittelemistä tuoreista myyntiluvuista. Myös yhteiskunnan yleinen ilmapiiri odottaa meiltä tiettyjä kannanottoja. Jos emme niitä suolla, saatamme joutua mustalle listalle.
Yhtä kaikki, on vaarallista ja pelottavaa olla oma itsensä, koska siinä joutuu herkästi hylätyksi. Näin ainakin usein ajattelemme.
Narratiivit tuovat turvaa, mutta ovat usein onttoja
Me ihmiset elämme monin tavoin arkea, joka ei ole meille luonnollista. Oireilemme ja pyrimme löytämään tavalla tai toisella turvaa. Kun pyhä kolmiyhteinen yhteys: yhteys ympäristöön, yhteys muihin ihmisiin sekä yhteys itseeni sakkaa, olemme pakotettuja keksimään narratiiveja, jotka sovimme yhdessä normeiksi.
Nämä narratiivit (käytännössä sadut) antavat meille hallinnan tunnetta ja tuntuvat siinä määrin selkeärajaisilta, että haluamme uskoa niihin. Uskoa, että elämä on tällaista.
Tämä siitäkin huolimatta, että tunnemme sisimmässämme narratiivien onttouden.
Luotamme silti, että sitoutumalla niihin pysymme turvassa emmekä joudu hylätyksi. Osuva käytännön esimerkki on urheilujoukkueen kannattaminen. Kun pukeudut suosikkijoukkueesi pelipaitaan, saat kokea olevasi osa tiivistä yhteisöä. Mikäli vaihdat päällesi toisen joukkueen paidan, muutut hetkessä saman yhteisön silmissä ulkopuoliseksi ja viholliseksi.
Kuten uskontojen dogmit, myöskään narratiivit eivät kestä kriittistä silmäilyä.
Uskalla tulla näkyväksi ja luottaa ihmisiin
Jos esittää jotain sellaista, mitä ei ole, se uuvuttaa. Ennemmin tai myöhemmin. Itseään alituiseen piilottava ihminen ei voi hyvin, vaikka saattaa eri riippuvuuksien avulla itselleen niin uskotella.
Hyvä uutinen on, että olemme kaikki samassa veneessä. Useimmat meistä tunnistavat kaipauksen tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenämme. Kun kuulemme tai näemme jonkun toisen tekevän niin, herää meissä toivon pilkahdus.
“Ehkä minäkin voisin?”
Toki osalle ihmisistä muiden näkyväksi tuleminen on yksinkertaisesti juuri sillä hetkellä liikaa Tällöin seurauksena saattaa olla aggressiivista ja syyttävää käytöstä. Se kumpuaa kuitenkin aina siitä pelosta, että henkilö joutuisi luopumaan narratiivista, joka on tuonut hänelle turvaa ja hallinnan tunnetta. Tämä riippumatta siitä, kuinka järjetön itse narratiivi on.
Yksi tärkeä askel on lähteä siitä olettamasta, että ihmiset haluavat lähtökohtaisesti sinulle hyvää ja ovat puolellasi. He eivät välttämättä ole aina samaa mieltä kanssasi, mutta ovat silti mieluummin ystäviä kuin vihollisia.
Tällainen olettama lisää luottamusta muihin ihmisiin.
On selvää, että jossain vaiheessa kohdallesi osuu myös henkilö, joka pettää luottamuksesi tältä osin. Tämä on syytä hyväksyä. Lähtökohtainen luottaminen on silti kestävämpi tapa elää, kuin muiden jatkuva epäily.
Siitä olettamasta käsin on suotuisampaa antaa myös itselleen luvan olla näkyvämpi juuri sellaisena, millaisena itsensä kokee kaikkein autenttisimpana olevan.
Silloin päälläsi ei ole tukahduttavia rooliasuja, vaan saat kirmata sielullisesti vapaana ja virtaavana.
