Hyvin monilla meistä on tunne, että jossain vaiheessa elämässämme olemme jääneet rakkautta vaille. Emme ole saaneet niin paljon rakkautta, kuin olisimme tarvinneet.
Sisällämme tuntuu olevan kipeä kohta, joka yhä kaipaa rakkautta. Tuo rakkaudettomuuden kolo saa meidät toivomaan, että tulisimme nähdyiksi ja kuulluiksi – rakastetuiksi – juuri sellaisena kuin olemme. Ja usein joudumme pettymään.
Tunnistamme tuon kolon kipeästä vihlaisusta, kun työkaveri ei tervehdi kaupungilla. Tai vähän pitemmästä jomotuksesta, kun puoliso unohtaa syntymäpäivämme tai kun hyvä ystävämme on sanonut jotain, jonka koemme arvosteluksi. Tai saatamme kauankin kokea itsemme loukatuksi ja jopa hylätyiksi, kun meille tärkeä ihminen pyytääkin jonkun toisen mukaansa teatteriin tai konserttiin.
Vaikka rakkaudettomuuden kolo olisi peräisin jo lapsuudesta, aikuisina ja kypsinä ihmisinä ymmärrämme, että meidän on turha enää huutaa vanhempiamme rakastamaan meitä. Tajuamme myös, että sitä ei voi kukaan muu rakkaudellaan täyttää. Vaikka kumppanimme tai läheisemme kuinka rakastaisi meitä, tuo syvä rakkaudettomuuden kolo ei katoa. Aina välillä putoamme tuohon kohtaan, jossa ikiaikainen hylkäämisen tunne kaikuu tyhjyydessä.
Jos kukaan muu ei voi rakastaa meitä ehjiksi ja kokonaisiksi, niin meidän tulee ottaa itse vastuu omasta kokemuksestamme. Mutta miten onnistumme täyttämään tuon tyhjyyden? Miten osaisimme itse rakastaa itseämme niin paljon, että tuo kolo täyttyisi ja lakkaisi vaikuttamasta elämäämme?
Itsemme rakastaminen eheäksi
Tavallisin tapa yrittää rakastaa itseään on itsearvostuksen kautta. Yritämme vaientaa mielen ylituomarin arvostelevan, epäilevän tai vaativan äänen. Päätämme ruveta puhumaan itsellemme kauniimmin ja olla itsemme paras ystävä. Pyrimme välttämään itsemme epäilemistä tai vähättelyä. Turvaudumme vahvistuslauseisiin, kuten ”Olen hyvä ja kelpaava”, saadaksemme oman olotilamme kohoamaan.
Itsensä arvostamisessa ei ole mitään pahaa. Kaikki tavat lisätä aitoa itsearvostusta ovat hyviä. Ja ne auttavat meitä aina hetken aikaa. Mutta lopullista ratkaisua nekään eivät tuo mukanaan.
Albert Einstein on joskus sanonut, ettemme voi ratkaista ongelmaa samanlaisella ajattelulla, jolla se on syntynyt. Joten emme voi mielen avulla ratkaista mielen toimintatavoista syntynyttä ongelmaa. Varsinkaan kun mieli on egon hallinnassa, ja egomieli on ankkuroitunut hylkäämisen pelkoon.
Egollemme on tärkeää ylläpitää selkeitä rajoja itsemme ja muiden välillä ja olla erillään muista. Vain siten se voi tuntea itsensä vahvaksi. Mutta erillään koemme herkästi yksinäisyyttä, hylkäämisen ja ulkopuolisuuden tunnetta, koska olemme irrallaan muista.
Kaipaamme rakkautta itsemme ulkopuolelta, jotta itsemme ja muiden välille rakentuisi yhteyden silta.
Mutta valitettavasti egolle yhteys on kauhistus, sillä yhteydessä ei voi olla erillään. Niinpä egomme sabotoi tuon yhteyden tunteen mahdollisimman nopeasti ja muistuttaa kaikista niistä kerroista, jolloin meitä on loukattu ja meidät on hylätty.
Rakkaudettomuuden kolo sisällämme on egomme turvakolo, jossa sen erillisyyttä ei uhkaa mikään.
Meissä virtaava Rakkaus
Onneksi on olemassa meitä ja egoamme suurempi voima, Rakkaus, joka virtaa meissä silloinkin, kun egomme kyyhöttää surkeana kolossaan. Rakkaus on elämänvoima, joka virtaa meissä silloinkin, kun emme sitä tiedosta.
Mutta kun pikkuhiljaa tulemme tietoiseksi – esimerkiksi hiljentymisen tai meditaation kautta – meitä kannattelevasta, universaalisesta rakkaudesta, oivallamme rakkaudettomuuden kolomme olevan vain egomme tarinaa. Voimme rakkaudesta käsin katsoa hylkäämistä pelkäävää egoamme ja lohduttaa sitä.
Kun tiedostamme Rakkauden voiman virtaavan meissä, koemme elävämme Rakkaudessa, hengittävämme Rakkautta ja lepäävämme Rakkaudessa.
Silloin rakkaudettomuuden kolosta ei ole tietoakaan, sillä olemme täyttyneet Rakkaudella.
Lue lisää siitä, miten voit avautua rakkaudelle kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi.
