Yksi suurimpia esteitä itsemme rakastamisen tiellä on, että yritämme oppia rakastamaan itseämme egomme eli minäkäsityksemme tasolla.
Uskomme, että jos vain jollakin tavoin oppisimme täyttämään mielemme ylituomarin asettamat ehdot, ylettyisimme minäkäsityksemme vaatimuksiin, olisimme rakkauden arvoisia ja osaisimme rakastaa itseämme.
Yrityksistämme huolimatta se ei onnistu, koska egominä ei osaa rakastaa. Ego on erillisyyden ilmentymä, sillä ilman erillisyyttä ei olisi egoakaan eli minää, johon vahvasti samaistumme. Niinpä egolle rakkaus ja siihen sisältyvä yhteys on täysin käsittämätön, jopa äärimmäisen pelottava ajatus, sillä yhteydessä erillisyys katoaa. Rakkaudessa egomme ja mielen ylituomari lakkaavat olemasta.
Saatamme estellä rakkaudelle avautumista, koska pelkäämme menettävämme vaivalla rakennetun minäkuvamme. Olemme satsanneet niin paljon minäkäsitykseemme ja yrittäneet olla egon luoman mielikuvaminämme kaltaisia, että emme ihan herkästi halua luopua siitä.
Olemme jopa saattaneet käyttää minäkuvaamme tarinoineen valuuttana, jolla olemme hankkineet huomiota ja välittämistä. Ei siis ihme, jos pelkäämme tuon kuvan rikkoutumista.
Totta onkin, että mielikuva on hyvin hauras. Vaikka olemme vahvasti samaistuneet minäkäsitykseemme, syvällä viisautemme pohjavireessä tiedämme sen olevan vain kuva. Se ei ole totuus meistä.
Sinä et ole mielikuva itsestäsi.
Minäkäsityksesi ei ole todellinen minuutesi,
joka on jotain paljon kauniimpaa ja suurempaa.
Niinpä rakkaudelle antautuminen mullistaa ja muuttaa tarinaa itsestämme. Vaikka tuo muutos olisi pelkästään hyvää tuottava, voimme silti pelätä sitä.
Ego vakuuttelee meille, että parempi tuttu tuska kuin tuntematon rakkaus. Kauhuissaan se muistuttaa meitä, että emmehän me voi olla varmoja, onko muutos kaiken vaivan arvoinen.
Voimme myös pelätä, että minäkäsityksemme takaa paljastuu jotain ikävää. Saatamme uskoa, että pohjimmiltaan meissä on jotain pahaa – ja eihän kukaan halua nähdä omaa pahuuttaan. Tai jos tutun minäkäsityksen ja tarinan takana onkin pelkkää tyhjyyttä? Tai jotain sellaista, josta emme pidä?
Olotila on kuin uimaan opetellessa, kun ei tiedä, missä on pohja ja minkälaisia petokaloja uiskentelee jalkojemme ympärillä. Kun menetämme mielikuvan itsestämme, on kuin menettäisimme lapsuuden uimarenkaamme. Pelkäämme hukkuvamme ja katoavamme pois. Niinpä mieluummin luotamme, että minäkäsitys takaa turvallisuutemme.
Koska koemme olevamme erillisiä rakkaudesta, uskomme herkästi olevamme vastakkaisella puolella kuin rakkaus. Erillisyydestä elinvoimansa saavat ego ja mielen ylituomari taistelevatkin kaikin voimin rakkautta vastaan.
Mielen ylituomari pyrkii olemaan ohjaksissa ja kontrolloimaan, hallitsemaan ja käyttämään valtaa elämässämme. Se saa meidät pelkäämään, että menetämme rakkaudessa riippumattomuutemme ja hallinnantunteemme. Se saa meidät puolustautumaan rakkautta vastaan, koska pelkäämme rakkauden alistavan meidät ja muuttavan meidät tahdottomiksi tossukoiksi.
Halussaan kontrolloida elämäämme mielen ylituomari uskoo olevansa paljon pätevämpi kuin rakkaus ikinä olisi, joten se saa meidät epäilemään rakkauden riittävyyttä ja kyvykkyyttä hoitaa hommat. Voimme pelätä, että rakkaus ei riitä korvaamaan sitä, minkä menettäisimme luopuessamme egon ja ylituomarin rakentamista puolustus- ja selviytymismekanismeista.
Pelkäämme, että rakkaus on liian vähäpätöinen, vaikka samalla voimme tuntea itsemme pieniksi ja voimattomiksi rakkauden mahtavan voiman edessä.
Ja kuitenkin rakkaus antaa meille ilmaiseksi ja vaivatta sen, mihin mielen ylituomarin komennossa epätoivoisesti ja ikuisesti pyrimme.
Kun avaudut rakkaudelle, oivallat:
Sinä olet puhdasta rakkautta.
Olemassaolomme on rakkautta.
Miten päiväsi muuttuisi, jos hyväksyisit olevasi rakkautta juuri tässä ja nyt?
Teksti pohjautuu kirjaani Avaudu rakastamaan itseäsi, jonka avulla ymmärrät, miten egominä ja mielen ylituomari toimivat estäessään meitä rakastamasta itseämme.
