Mikäli on viime vuosina seurannut mediaa ja tunnustellut yhteiskunnallista ilmapiiriä, on ollut vaikea välttää ajoittaista toivottomuuden tunnetta ja kokemusta näköalattomuudesta. Ensin meitä koetteli maailmanlaajuinen pandemia, joka vaihtui kuin salamaniskusta jatkuvaan reaaliaikaiseen sotauutisointiin ja toisenlaiseen poikkeustilaan. Yhtäkkiä hengityssuojaimien ja käsidesipullojen sijaan alettiinkin haikailla ammuksia, hävittäjiä ja panssarivaunuja.
Lisäksi kaiken yllä leijuu edelleen kenties kaikkea tätäkin kohtalokkaampi uhka, ilmastonmuutos, jonka mukaan on jo nimetty ahdistuksen muotokin. Synkkää listaa voisi jatkaa vielä esimerkiksi jatkuvalla taloudellisella epävarmuudella, leikkauksilla, inflaatiolla, mielenterveyskriisillä ja muilla hilpeillä puheenaiheilla.
Olisikin outoa, mikäli nämä maan- ja maailmanlaajuiset uhat eivät millään lailla vaikuttaisi tunnehorisonttiimme ja kokemusmaailmaamme.
Kovina aikoina on kuitenkin riski, että kuin varkain myös arvomaailmamme ja asenteemme kovenevat. Kun on epävarma olo, pelottaa ja vähän väsyttää, on empatiakykymme rajallinen. Kun vielä poliitikot jakavat niukkuutta, ovat kroonisesti huolissaan ja hallitus näkee vaikeassa elämäntilanteessa olevat ihmiset lähinnä leikattavana kulueränä, puhaltaa kylmä tuuli, joka herkästi vie mukanaan ne toiveikkaammat näkökulmat.
Silti nyt, jos koskaan tarvitsemme toivoa, empatiaa, lämpöä ja inhimillisyyttä. Tarvitsemme rakkautta ja välittämistä. Tarvitsemme kovan vastapainoksi kaikkea pehmeää, jotta me jaksamme. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sinisilmäisyyttä tai silmien sulkemista synkkien pilvien edessä. Tämä näkökulma versoo kuitenkin pelon sijaan toivosta. Pelko harvoin synnyttää hyvää ympärilleen, mutta pienikin toivon säde voi kurottaa kohti yhteyttä.
Tässä ajassa on kovin helppoa viljellä sotatermejä, vaipua synkkyyteen, varautua avautumisen sijaan ja keskittyä toisten syyttelyyn. Todellista rohkeutta vaatii kuitenkin pitää kiinni toivosta, optimismista ja inhimillisistä arvoista. Pitää kiinni siitä mikä ihmisessä on kaikkein kauneinta. Kyky rakastaa, kyky huolehtia, kyky hoivata. Kyky rakentaa tulevaisuutta.
Viime aikoina olen usein palannut edesmenneen pääministerimme Mauno Koiviston sanoihin, ”ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.” Tähän lauseeseen on hyvä nojata ja valita tänäänkin toivo toivottomuuden sijaan.
