Toivo on elämän peruspilari. Uskosi elämään on jo lapsuudestasi lähtien voinut horjua ja olla koetuksella. Lapsuuden perheesi tilanne, ulkoinen tai henkinen, on saattanut vaikuttaa sinuun lähtemättömällä tavalla ja jättää sinuun syviä arpia. Voi olla, että arvet eivät edes vuosienkaan saatossa ole parantuneet. Lapsuudessa sisään pakkautuneet tunteet, kuten häpeä, suru, toivottomuus ja viha voivat patoutua rinnan sisään jopa vuosikymmeniksi.
Lapsuuden kodissasi on voinut olla alkoholismia tai päihteiden käyttöä, väkivaltaa, pahoinpitelyä, seksuaalista tai jotain muuta hyväksikäyttöä, mielenterveysongelmia, sairautta, taloushuolia tai mitä vain vaikeita ja herkkiä asioita.
Kun tilanne kotona vaikea ja haastava, lapsi voi ottaa kantaakseen aikuisen murheita, huolia, ongelmia ja myös huolenpitovastuuta. Lapsi saattaa pikku hiljaa alkaa itse muuttua näkymättömäksi ja kuulumattomaksi lapsihoivaajaksi tai kotipiiaksi. Lapsihoivaajan rooli voi jatkua vielä aikuisiässä, vielä silloinkin, kun omat vanhemmat ovat jo pitkälle ehtoopuolella ja on itse keski-ikäinen.
Liian nuorena taakaksi saatu hoivaajan rooli ajaa helposti yksinäisyyteen, turvattomuuteen, vetäytymään ja syrjäytymään sekä puhumattomuuteen. Myös häpeän pelon verholla on tapana kietoutua näiden kokemusten ylle: kotiasioista ei puhuta muille, ei häpäistä perhettä eikä itseä. Jos omia pettymyksiä ja lapsuuden kolhuja ei ole pystynyt, halunnut tai osannut käsitellä, ne pysyvät mukana aikuisuuteen ja pyrkivät esiin elämän eri tilanteissa. Tämä on iso taakka kantaa yksin. Kun tätä taakkaa kantaa sisällään pitkään, se on ikään kuin kaivaisi samalla kuoppaa allaan. Myös sisäinen paine on koko ajan kovassa kasvussa, jos ei ole koskaan saanut ilmaista satutetuksi joutumista, turvattomuuttaan, pettymyksiään, tarpeitaan, toiveitaan, tahtoaan ja itseään. Jos ei ole tullut nähdyksi eikä kuulluksi, ei hyväksytyksi eikä rakastetuksi tunteineen ja tarpeineen, juuri sellaisena kuin on, kokemus siitä, että ei ole kovin tärkeä vahvistuu.
Jos elämääsi on liittynyt tai siihen liittyy edelleen tuskaa ja turvattomuuden kokemusta, on siitä aina lupa puhua. Jokaisen kokemus on tosi ja arvokas. Vaikka tuntisit epävarmuutta puhumisen suhteen, niin vakuutan sinulle, että puhuminen kannattaa: sanomattomat sanat, itkemättömät itkut on hyvä saada ulos, sillä muuten niistä kasvaa koko ajan suurempi möykky syvälle sisälle. Mitä jos kokeilisit kertoa omista haavoistasi ja tuntemuksistasi? Olisiko tänään se hetki, jolloin jaat kokemuksesi?Olisiko nyt se hetki, kun tunnistat omat tarpeesi ja toiveesi ja kerrot niistä ääneen? Jos olisit oikein rohkea ja saisit tehdä mitä tahansa ilman rajoitteita, niin mitä tekisit? Mikäli puhuminen edelleen tuottaa vaikeuksia, on muitakin tapoja ilmaista sisäistä maailmaansa. Taideterapia saattaa siinä tapauksessa olla sinulle se toimiva kanava.
Puhumattomuus on yksi suojamekanismi, jonka ihminen rakentaa itsensä ympärille, jotta ei tulisi satutetuksi, nöyryytetyksi tai häpäistyksi. Puhumalla tai muutoin turvallisesti ilmaisemalla kokemuksesi, toiveesi ja tunteesi, vahvistat turvallisuuden tunnettasi, sisäistä luottamustasi ja toiveikkuutta itseäsi ja elämää kohtaan. Uskallus toivoa ja unelmoida on yksi tärkein oman mielen ja elämän johtamisen taito.
Artikkelikuva Pixabay on Pexels.
Tutustu työhöni täältä
