Valmensin aikoinaan salibandya. Muistan valmentajavuosiltani erään tapauksen ajalta, jolloin toimin tyttöjen juniorijoukkueen apuvalmentajana. Valmennustiimimme koostui muutamasta eri valmentajasta. Yksi heistä kantoi niin sanotun vastuuvalmentajan viittaa.
Joukkueemme kynti sarjataulukon pohjamudissa. Olimme saaneet jo useassa peräkkäisessä ottelussa kuonoomme. Koska tulos ohjaa tekemistä, puimme valmennuksen kesken päämme puhki sen puolesta, kuinka saisimme kurssin käännettyä.
Erään hävityn ottelun jälkeen yhden pelaajan isä tuli luoksemme. Hän haukkui tuohtuneena lyttyyn koko valmennusfilosofiamme sekä tavan, jolla joukkuetta johdettiin. Kritisointi kohdistui yhtä lailla pelitapaamme kuin myös harjoitusten sisältöihin. Varsinkin pelitavan suhteen isällä oli kosolti totuuksia, jotka marmoriin hakattuna olivat hänen mielestään selkeä ratkaisu kaikkeen.
Kun saarna päättyi, vastuuvalmentajamme nyökytti rauhassa päätään. Tunsin hänet kiivasluonteisena, joten varauduin verbaaliseen vastahyökkäykseen.
Moista ei tullut.
Sen sijaan vastuuvalmentaja kohautti olkapäitään ja totesi: “saatat olla oikeassa, ehkä asiat toimisivat paremmin jos tekisimme kuten vaadit. Homman nimi on silti tämä. Minä vastaan tämän joukkueen valmennuksesta ja teen sitä koskevat tarvittavat päätökset. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä asiat sitä kautta. Homma ei toimi muuten.”
Haluamme olla osa suurempaa kokonaisuutta
Meillä ihmisillä on yksilöllinen tapa nähdä ja kokea asioita. Siinä missä yhdelle joku asia edustaa elämän perustaa, on se toiselle tyhjänpäiväisyys. Jos emme koe oloamme turvatuksi, alamme puolustaa omia näkemyksiämme.
Tällöin taannumme usein mittelemään keskinäisiä voimiamme viskelemällä eri tunnetiloja. Arvostelemme ääneen vastapuolen kompetenssia ja pyrimme mitätöimään vasta-argumentit.
Kolikolla on myös toinen puoli. Kun löydämme heidät, ketkä näkevät ja kokevat meidän tavoin, käytämme valtavan määrän energiaa sen miettimiseen, mitä he minusta ajattelevat.
Haluamme olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta, jonka miellämme itsellemme tärkeäksi. Pelkona on, että joudumme hylätyksi. Pahimmillaan sen vuoksi, että tuomme itsemme näkyville kokonaisena. Jatkuva paljastetuksi tulemisen tunne nakertaa sisintä ja synnyttää epävarmuutta, jonka myötä tyydymme usein myötäilemään silloinkin kun haluaisimme esittää eriävän näkemyksen.
Kaikki eivät tykkää minusta tai siitä miten toimin
Yksi vaikeimmista asioista hyväksyä on se, etteivät kaikki tykkää minusta tai siitä miten toimin. Kaikki mitä sanon tai teen ei kerää pelkkää ylistystä tai edes hyväksyntää. Harhainen pyrkimys miellyttää ihmisiä rajoittaa oman potentiaalin ulosmittaamista ja pahimmillaan saa pelkäämään onnistumista.
Mitä he ajattelevat minusta, jos onnistun? Pitävätkö pöyhkeänä?
Ihmisten kanssa toimiminen vaatii jatkuvaa kykyä sietää epämiellyttäviä tunteita ja kykyä punnita sitä, mitkä tunteet kuuluvat minulle ja mitkä taas eivät.
Esimerkiksi joukkueurheiluvalmennuksessa on jatkuvasti läsnä erilaiset tavat nähdä ja kokea. Oma kokemukseni juniorivalmennuksen parissa on osoittanut, että niihin sisältyy myös suuria tunteenpurkauksia.
Nuori urheilija kokee, että valmentaja kohtelee häntä kaltoin. Hänen vanhempansa näkevät valmentajan ammattitaidottomana. Valmentaja kokee seurajohdon toiminnan sekavana. Seurajohto näkee valmentajan, vanhemmat ja urheilijan kiittämättöminä.
Ilmiö ei rajoitu pelkästään junioripuolelle, vaan on nähtävissä myös monen lajin huipulla (joskin vanhempien rooli on silloin usein jo hieman pienentynyt).
Vaikka meillä on yhteinen päämäärä, saatamme edetä sitä kohti keskenään hyvin erilaista reittiä.
Johtajan tärkein tehtävä on johtaa
Johtaja toimii aina kilpenä suurille tunteille sekä erilaisille tavoille nähdä ja kokea. Oli kyse sitten urheilujoukkueen tai minkä tahansa muun yhteisön johtamisesta, löytyy aina heitä, ketkä tekisivät asiat eri tavoin. Mikäli johtaja vaimentaa soraäänet, hän menettää auktoriteettinsa. Tänä päivänä ihmisiä ei voi johtaa enää ylhäältä päin käskyttämällä.
Samalla johtajan tärkein tehtävä on tehdä päätöksiä. Yleensä kritisoijat eivät ole samassa asemassa, eivätkä haluaisikaan olla. Päätösten tekeminen vaatii luonnetta. Ihmisillä on perin yksilöllinen tapa nähdä ja kokea päätösten vaikutukset.
Tämän päivän johtamisen ydinhaaste ei liene enää autoritäärisyys, vaan kykenemättömyys aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita. Norsunluutornien poistumisen myötä johtaja joutuu opettelemaan tunteiden hallintaa siinä määrin, että ymmärtää olevansa vapautettu vastuusta johdettaviensa tunteista. Vierestä johdettavan kipuilu tuntuu todellisemmalta kuin ylhäältä ohjatun. Siitä huolimatta päätöksiä ja linjavetoja on tehtävä silloinkin, kun ne aiheuttavat epämiellyttäviä tunteita.
Se on johtajan tehtävä.
Tämä siitäkin huolimatta, että kaikki eivät tykkää tai ole samaa mieltä.
No, kuinka salibandyjoukkueemme taival jatkui isän ripityksen jälkeen?
Vastuuvalmentajan napakka mutta kunnioittava vastaus toi meille hetkellisen työrauhan. Muistaakseni vielä seuraavaa ottelua emme voittaneet, mutta sitä seuranneesta taisi irrota vähintään tasapeli. Joka tapauksessa joukkueen arki jatkui ja pelaaminen sekä pelaajat kehittyivät tavalla, josta toiset tykkäsivät ja toiset taas eivät.
Ja aurinko nousi taivaalle.
Harri-Pekka Pietikäisen uutuuskirja Tunne pelkosi, vapaudu elämään tarjoaa vertaistukea sisimpien pelkojen tunnistamiseen ja siihen, miten peloista ja niiden aiheuttamasta häpeästä voi selviytyä. Katso kirja täältä.
