Minulla on eräs rakas ystävä, jonka kanssa meillä on ihan huikea emotionaalinen läheisyys, luottamus ja turva. Emme odota toisen tuovan turvaa, lohtua, kannustusta, ymmärrystä ja rakkautta – ja koska otamme niistä koppia itse, saamme kokea niitä myös toistemme kanssa. Suhde ei ole läheisriippuvainen vaan läheinen – aikuinen. Meillä on myös lupa räpelöidä, kasvaa yhdessä ja erikseen. Se on mahdollista, kun kumpikin ottaa itsestään vastuun.
Jos jotakin rähmää ilmenee, olemme sille uteliaita – olemme kultivoineet kasvua yhdessä ja erikseen, ja siksi voimme puhumalla avata kaikkea. Sellainen ei synny suhteessa itsestään eikä odottelemalla. Se pitää ihan tietoisesti luoda – ja se kysyy molemmilta vastuullisuutta ja viitseliäisyyttä. Sellaisessa suhteessa ei siis ole sitä joka tekee aloitteen ja sitä joka reagoi, vaan molemmat laittavat itsensä likoon.
Viimeksi kun tapasimme, olin tietämättäni treffeiltämme yli tunnin myöhässä. Meillä oli ollut eri käsitys tapaamisajankohdasta, ja saavuin tapaamiseen päikkäreiltä tyytyväisenä heräänneenä ja lumiruuhkaliikenteen myöhästämänä. Väärinkäsitys ilmeni nopeasti ja selvitimme asian; ystäväni oli vähän huonona ja uskalsi ilmaista sen – kuitenkaan syyttämättä minua olostaan.
Toinen vaihtoehto olisi voinut olla että ystäväni olisi jäänyt luuloon, etten välitä ja jäänyt vähän loukkaantuneena murjottelemaan ja vetäytymään sisäisyydessään. Suhteessa turva vain lisääntyy, kun omat ajatukset tuodaan kunnioittavasti esiin, eikä luulemuksia jäädä hautomaan.
Tätä ei tarvitse heti osata, ja harva suhde on tällainen heti. Varsinkin konfliktit, kriisit tai rähmät ovat portteja tällaiseen yhteyteen, mutta sen eteen todella pitää nähdä vaivaa eikä jäädä vaikertamaan. Monesti se kysyy tunne- ja läheisyyden taitojen ja kommunikaation opettelua. Sitä, että puhuu vain itsestään. Sitä, että kuuntelee aktiivisesti eikä defensiivisesti. Sitä, ettei miellytä toista tai myöskään vaadi toiselta, vaan ammentaa sisäisestä turvastaan. Sitä, että ilmaisee tarpeitaan, toiveitaan ja ajatuksiaan suoraan proaktiivisesti eikä reaktiivisesti. Sitä että rajaa ja ottaa vastuun rajoistaan.
Turva suhteeseen syntyy, kun suhteen osapuolet ammentavat sisäisestä turvastaan
Kun puhun syvästä läheisyydestä, puhun tällaisesta emotionaalisesta avoimuudesta ja defenssittömyydestä, täydestä vastuusta oman itsen suhteen.
Kun toinen rajaa, toinen ei loukkaannu. Kun toinen sätkii, toinen saattaa lempeästi pysäyttää: hei mitähän sä sätkit? Tämä turva, luottamus ja jokainen rajaamisen ja yhteyden askel on otettu pikku hiljaa. Ei olla takerruttu mihinkään mukavuusalueisiin, ja juuri se tuo ihmissuhteeseen todellista turvaa.
Olen rajannut ystävälleni, kun on tuntunut että minuun tukeudutaan emotionaalisesti liikaa niin että hommeli alkaa muistuttaa työtäni silloin, kun ihminen ei myös vanhemmoi itse itseään. En projisoi ystävääni luuloa siitä, että hän haluaisi minusta terapuetin tai vanhemman itselleen. En myöskään ole sitä hänelle koska rajaamalla pidän huolta itsestäni. Olemme olleet peili kasvusta toisillemme, koska minulle tällainen rajaaminen on ollut haasteellista. Ystäväni puolestaan on peilannut minulle kontrolliani ja läheisyyden pelkojani. Ymmärtäväisesti hän on nähnyt sätkyilyjeni läpi. Sanomme toisillemme, että ”sun ei tarvitse muuttua, ole vain sellainen kuin olet”. Ja se tekee tilaa ja turvaa kasvulle.
Kerron pienen stoorin viime ajoilta ystävyydestämme. Ystäväni haluaa jeesata minua. En ole varsinaisesti edes älynnyt pyytää sitä, vaan hän on viisaassa sydämessään nähnyt, että sitä saatettaisiin nyt kenties tarvita. Niinpä olemme menneet asian kanssa eteenpäin yhdessä, keskustellen, avaten, ihmetellen. Sitten ystäväni innostui ihan toden teolla. Sain pienen hepulin. Koin, että tontilleni tullaan vähän liikaa ja rajasin voimakkaasti. Ystäväni ilmaisi minulle, että okei, kuulen sua todella, innostuin – ja rajasit kyllä aika voimakkaasti.
Pelkkä läheisyyden toivominen ei riitä – se syntyy riskin ottamisesta
Tutkin tunnetta siellä voimakkaan rajaamisen takana. Itse rajaaminen oli tietysti tosi okei, mutta havaitsin, että sisäisyyksissäni oli noussut pelko ja vanha tulkinta siitä, että taas minulta kuitenkin halutaan jotain. Lähetin ystävälleni ääniviestin jossa kerroin tulkinnastani, siitä mitä olin häneen projisoinut. Vaikka stoorini tuntui minulle ihan todelta, sydän tiesi, että oma bisnekseni on vain ottaa totaalinen vastuu tunteestani ja kokemuksestani. Avautui ihan huikea rakkauden ja kasvun yhteys – taas. Ystävälläni puolestaan on haava siitä, että hänen motiivejaan epäillään.
Projektio / tulkinta osuu usein molemmissa johonkin haavaan ja nousee ”yhteisessä kentässä” juuri molempien haavoista. Ihmissuhde voi kasvaa ja lähentyä, kun siinä on kaksi osapuolta joita kiinnostaa kasvaa suhteen kautta ja tehdä tällaista projektioiden purkamisen duunia itsensä ja toisen kanssa.
Ihana läheisyys, rakkaus ja vapaus vain lisääntyvät, kun asioita avataan näin. Ja samalla: läheisyyttä, ystävyyttä ja kumppanuutta on monenlaista ja suhteita on eri tarkoituksiin. Silti voimme olla yhteyksissämme sydämen totuudellisuuden kautta, aikuisina vastuussa itsestämme.
Läheisriippuvuus perustuu projektioihin. Alitajuiseen toiveeseen siitä, että toinen ihminen (kumppani, ystävä, esimies, kollega) antaisi meille sitä mitä vaille olemme jääneet. Projisoin toiseen sen ihanan, joka antaa minulle mitä tarvitsen – nostan hänet jalustalle. TAI syytän ja kiukkuan hänelle siitä, mitä hän minulta kieltää tai miten hän elämääni hankaloittaa. Läheisriippuvaisessa suhteessa on kaksi haavojaan pakenevaa lasta, läheisessä suhteessa on kaksi haavojaan kohtaavaa aikuiseksi kasvavaista.
Ja: omaa visiotaan läheisyydestä tai siitä mitä toivoisi ihmissuhteissa ei voi tuputtaa kellekään. Ajattelen, että pyhä rakkaus on (kenties harvinainen) lahja joka ilmaantuu, ja sen eteen tarvitsee nähdä vähän vaivaa, uskaltaa mennä epämukavuusalueelle, kasvaa. Yleensä siinä on kaksi osapuolta, jotka haluavat tehdä kasvun duunia itsensä ja toisen kanssa – mutta eivät sälytä kaikkea suhteen päälle.
Olen itse ainakin yrittänyt tuputtaa omia mallejani toisille – ja toisaalta änkeytyä sellaiseen mikä ei ole synkassa sydäntotuuteni kanssa. Vieläkin puran läheisriippuvaisia mallejani ihmissuhteissa, epätasapainoisia ja sydämelle ahtaita dynamiikkoja. Annan olla siellä, missä olen ehkä aiemmin yrittänyt punkea enemmän – ja suostun tutkimaan, miksi olen luonut tietynlaista dynamiikkaa ja mitä tapahtuu, jos päästelen omalta osaltani irti. Eheytyminen ei silti ole mikään suoritus – läheisyyden taitoja saa lempeästi opetella.
Eheytyminen ei ole mikään suoritus – läheisyyden taitoja saa lempeästi opetella
Läheisyys alkaa ensin itsen kanssa – siellä, missä uskaltaa hiivuttaa miellyttämistä, suorittamista, tarpeidensa sivuuttamista, kontrollia tai turruttamista. Siellä, missä uskaltaa alkaa valita itseään ensin, riippumatta toisen hyväksynnästä. Se kukkaniitty jolla kohtaamme, kun oma rakkautemme alkaa virrata.
Kuva: Unsplash.com
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
