Anteeksi on sana, jossa kotimainen kielemme ottaa vapauksia moneen muuhun verrattuna. Sekä englanninkielinen (forgive) että ruotsinkielinen (förlåt) viittaavat vahvasti unohtamiseen. Siihen, että jostain asiasta päästetään irti ja mennään eteenpäin. Suomen kielen “anteeksi” taas kuvaa etymologisen sanakirjan mukaan rikkomusta, jonka toinen jättäisi huomiotta tai olisi siitä pahastumatta.
Sanakikkailua, saatat ajatella.
Kun katsomme viime vuosien kovettamaa keskustelukulttuuria, alkavat sävyt erottumaan. Yksi leimallinen asia on ollut julkisten anteeksipyyntöjen vaade. Ihmisiä marssitetaan yksi toisensa perään epävirallisen julkisen tuomioistuimen eteen katumaan rikkomuksiaan ääneen.
Pyydä anteeksi!
Ei riitä!
Pyydä aidommin!
Useimmiten katumusta vaativat tahot, joita asia koskee vähiten. Anteeksipyynnöstä on tullut monin paikoin itsetarkoituksellista, jolloin sen merkitys on seitinohut.
Samaan aikaan uudet roviot syntyvät, vaikka vanhoja vielä sammutetaan.
Kun ihminen pyytää anteeksi, hän toivoo mahdollisuutta päästä eteenpäin asiasta, joka sitoo häntä. Kyseessä on lähtökohtaisesti vilpitön tilanne, joka on sidoksissa nöyryyteen. Pyytäessään anteeksi, ihminen polvistuu ja avaa haarniskansa pyytäen iskun sijaan lupaa nousta ylös ja jatkaa matkaansa.
Toisin kuin esimerkiksi alussa mainitsemani vieraskieliset käännökset, anteeksi antaminen ja asian unohtaminen ovat kaksi eri asiaa. Niiden ei tarvitse kulkea käsi kädessä. Ei kai ihminen voi päättää, ettei koskaan ajatuksissaan ja tunteissaan palaa johonkin häntä satuttaneeseen rikkomukseen?
Tunnetta emme voi valita, reaktion voimme.
Anteeksi antaminen on ennen kaikkea tietoinen valinta. Ei, koska siltä tuntuu, vaan koska valitsen niin. Valitsen antaa anteeksi.
Usein ankarin anteeksiannon panttaaja itseltäni olen minä itse. Omia töppäilyjä ja vajavaisuuksia on toisinaan perin tuskallista katsoa niistä aiheutuvan häpeän läpi. Saatamme rankaista itseämme, toisinaan jopa tiedostamatta sitä.
Kuinka monen riippuvuuden, työnarkomanian tai haitallisiin ihmissuhteisiin ajautumisen taustalla piilee se, ettei ole kyennyt antamaan itselleen anteeksi ja sen myötä rankaisee itseään, koska ei ansaitse parempaa?
Sitten on tietysti heitä, ketkä pyytävät anteeksi ilman todellista tarkoitusperää. Päästäkseen kuin koira veräjästä. He ovat asia erikseen.
Harri-Pekka Pietikäisen uutuuskirja Tunne pelkosi, vapaudu elämään tarjoaa vertaistukea sisimpien pelkojen tunnistamiseen ja siihen, miten peloista ja niiden aiheuttamasta häpeästä voi selviytyä. Katso kirja täältä.
