Aikuisen tyttären toive äidille: ”Jos tulisin edes joskus kuulluksi, olisimme yhteyden äärellä”

“Haluan vaalia ihmissuhteita, joissa välitetään, enkä suhteita, joissa pitää keskittyä siihen, ettei välitä”

Olen yrittänyt varovasti mutta silti avoimesti kertoa äidilleni, mikä minuun on sattunut ja mitä toivoisin. Olen välillä ku­vannut tunteitani, sitten taas selittänyt järjellä suhteemme dynamiikkaa, pohtinut, mistä konflikti voisi johtua. Äiti on ohittanut kaiken. Jos äiti ei halua kohdata minua haavoittu­vaisimmillani vaan kääntää aina uudelleen selkänsä, en koe turvalliseksi kohdata häntä. En voi mennä satutettavaksi enää.
Jotta voisimme äidin kanssa päästä lähemmäs toisiamme, minun pitäisi valita uhrautuminen. Se tarkoittaisi itseni ja hyvinvointini uhraamista. Nykyisellään en voi olla hänen lähellään.
Toinen vaihtoehto olisi se, että äitini pitäisi tehdä tai sanoa jotain, edes pientä, mistä tuntisin tulevani kuulluksi. Että kokemuksellani olisi arvoa.
Riittäisi, että äiti suostuisi näkemään oman osuutensa suh­teessamme. Hän laittaa kaiken minun piikkiini, ja se on kes­tämätöntä. En suostu ottamaan koko konfliktia vastuulleni.
Jos äiti kysyisi, mitä minä toivoisin tai mitä hän voisi tehdä toisin, olisimme yhteyden äärellä. Tiedän, että se on ison, ehkä mahdottoman kynnyksen takana. En odota minkään muuttu­van, mutta olen valmis tarkastelemaan suhdetta uudestaan, jos tunnen, että äiti olisi avoin sille ajatukselle, että meitä on tässä suhteessa kaksi. Minä en ole ainoa, jonka täytyy ”kasvaa aikuiseksi” tai ”olla isompi ihminen”. Olin jo isompi tarpeeksi kauan.
Haluan vaalia ihmissuhteita, joissa välitetään, enkä suh­teita, joissa pitää keskittyä siihen, ettei välitä.
– Anna, 42

Äitihaava on monitasoinen ilmiö, joka kuvaa mm. äitien tyttäriin kohdistamia odotuksia ja vaatimuksia. Vertaistukea ja voimauttavia ajatuksia äiti-tytärsuhteiden ristiriitoihin löydät Katri Syvärisen uutuuskirjasta Äitihaava – tyttären raskas perintö.